Atlantia lähestyessään Douro-joen virtaus käy vuolaaksi, sen pinta pyörteilee ja kuohuu. Lokkien suurinta huvia on laskea joessa liukua. Sitten ne lentävät takaisin ylävirtaan päin, laskeutuvat veteen ja liukuvat taas. Illalla käyn ihailemassa maisemia Dom Louis –sillalta. Joki kimaltaa ilta-auringon säteissä, ihmiset virran molemmin puolin näyttävät pikkuruisilta kuin rantakivet pyöriessään järjettömissä askareissaan. Keskellä sillan korkeinta kohtaa seisoo hääpari poseeraamassa. He ovat menneet naimisiin Gaian puolen portviinikellarissa, jossa juopunut pappi on heidät kiireesti vihkinyt. Sulhanen on tyylikäs parrakas herra; hän katselee hymyillen valkeassa hääpuvussa kujertavaa morsiantaan, joka on käpertynyt sulhasensa kainaloon ja katselee sieltä kaukana hohtavaan taivaanrantaan. Kun poseeraus on ohi, sulhanen kaappaa äkkiä morsiamen syliinsä ja nostaa hänet käsivarsilleen. ”Ehkä näin on parempi”, hän mutisee ja paiskaa hänet kaiteen yli. Morsian kiljahtaa ja putoaa pelottavan nopeasti. Puolessa välissä huntu irtoaa ja jää ilmaan leijumaan. Morsian paiskautuu jokeen ja katoaa näkyvistä. Edes loiskauksen ääntä ei sillalle kuulu. Häävieraat pakenevat kirkuen kamerat kaulassa molempiin suuntiin, metrojuna pysähtyy keskelle siltaa ja päästää valittavan parahduksen. Mutta sulhanen nojaa virnistellen kaiteeseen ja ottaa itsestään selfie-kuvan.