Lähdimme matkaan jo varhain aamulla, sillä joku oli sanonut, että valaat olivat liikkeellä. Hotellin seinää vasten nojaamaan jätetyt siivet olivat vielä kuurassa. Ilma tuntui jäätävältä, mutta sen verran siiville kohotessa kuitenkin joutui rehkimään, että autuas lämmöntunne voitti pian. Aurinko kohoili ja taipuili horisontissa kuin vallasta syösty kuningas ja teki mielen raukeaksi, mutta samalla iloiseksi. Kukaan ei tulisi meitä tänne komentelemaan eikä pois ajamaan! Suuntasimme hetken lekuteltuamme merelle. Merivirrat pumppasivat vettä rajusti ylös alas, niin että aallot näyttivät putoavan suoraan päällemme, mutta tiesimme sen olevan harhaa. Tästä korkeudesta, jossa saattoi hyvällä onnella nähdä päivälläkin muutamia tähtiä, ei merikään meitä voisi tavoittaa. Saamamme tieto oli oikea: valaat näkyivät jo. Kyseessä oli maitovalasparvi. Ne hyppivät aalloista ylös ja takaisin aaltoihin. Niitä seurasi vaitelias merilintujen parvi kuin ilmassa liitävä musta hansikas. Oli arveltu, että valaat olisivat näkymättömien vankkureiden eteen valjastettuja ratsuja; kohta näkisin jumalolennon, joka uhmasi maailmoita nämä kesyttömät olennot vetojuhtinaan. Arvelua oli perusteltu sillä, että tietoliikenteessä oli häiriöitä aina valasparven ilmestyessä; liian monelta lapselta oli jäänyt radion aamusatu kuulematta. Se oli sääli, sillä aamusatua on mukava kuunnella puuroa syödessä.  Mitään jumalolentoa ei kuitenkaan ilmestynyt. Valaat temmelsivät kotvan lahden suulla, mutta näyttivät pian kyllästyvän ja suuntaavan avomerelle. Emme enää seuranneet niitä, sillä kyseessä saattoi olla niiden muuttoharjoitus ja reitin salaisuuden paljastuminen olisi tiennyt meille kuolemaakin ankarampaa rangaistusta. Sen sijaan kiinnitimme huomiomme horisontista uhkaavasti työntyvään pilvimuodostelmaan. Oli syytä olla varovainen, ehkä se oli merkki lähestyvästä myrskystä. Vaikka saattoi se olla laivankin savua.