Hänen kasvonsa vilahtivat liepeen alta, kalpeat ne olivat ja lisäksi niissä häivähti tuo hieman vastenmielinen virnistys, jolla hän niin useasti oli yrittänyt kerätä korkeiden kirkonmiesten suosiota. Hän oli ystävystynyt kotikirkkonsa papin kanssa toimiessaan haudankaivajana ja oli usein kutsuttuna seurakunnan hallinnon kokouksiin. Näiden kuvioiden kautta hän oli jotenkin päässyt tutustumaan piispaan ja oli vainuavinaan urakehitystä, vaikkei sellaiseen ajatteluun mitään järkevää perustetta ollut. Minä lakkasin pitämästä häneen yhteyttä kun kuulin hänen hakkauttaneen perintömetsän rahoittaakseen manööveerejään. Olin usein samoillut tuossa kimmeltävässä metsässä; se oli täynnä tarinoita ja sinne saattoi unohtua pitkiksi ajoiksi muistamatta ulkomaailmasta mitään. Minä olin tavannut siellä olentoja, joita aiemman kokemukseni mukaan ei pitänyt edes olla olemassa, vaikka jostakin sellaisesta minulle oli kyllä vihjattu pitäessäni värikkään vesiruukkuni kautta yhteyttä tuonpuoleiseen. Olin saanut ruukun lahjaksi tädiltäni, joka oli sen hankkinut  Aasiasta. Miehensä kuoltua hän oli aloittanut laajat ulkomaanmatkansa; ne venyivät usein kuukausien mittaisiksi. Hänellä oli tapana lähettää minulle jokaisesta eksoottisesta matkakohteestaan lahja, joka sitten tavalla toisella aina löysikin perille, tosin joskus vasta vuosien päästä. Olin kokeillut ruukun käyttöä monenlaisissa askareissa ja viimein huomannut, että kun siltä kysyi jotakin ja painoi korvansa sen viileään pintaan, saattoi kuulla kuiskauksia, kuin vastauksina.