Mieleeni muistuu kummallinen tapaus lapsuudesta. Äiti oli ostanut jostakin pyhimystä esittävän taulun, joka ripustettiin seinään. Pyhimyksellä oli umpimielinen katse ja autuas hymy. Huulet oli maalattu niin eläviksi, että ne näyttivät kurottuvan kankaan pintaan. Minua alkoi pyörryttää katsoessani maalausta. Kerran jäin yksin kotiin, kun vanhempani lähtivät johonkin juhliin. Minulle oli määrätty täsmällinen nukkumaanmenoaika. Sen koittaessa sammutin kiltisti valot ja ryömin peiton alle. Uni ei kuitenkaan tullut, kuulostelin levottomasti pimeyden ääniä, jotka hiipivät yhä lähemmäs ja ympäröivät minut. Lopulta nousin ylös ja juoksin pimeässä olohuoneeseen. Jäin sohvalle istumaan ja odottamaan vanhempien kotiintuloa. Kuu loisti ikkunasta sisään. Valonhämyssä katselin seinällä roikkuvaa pyhimystä. Se tuijotti minuun pistävästi. Huulet kiilsivät ja mutruilivat, kuin olisivat yrittäneet muodostaa jotakin lausetta. Sitten taulu alkoi keinahdella puolelta toiselle, ensin verkkaisesti ja sitten yhä laajemmassa kaaressa. Lopulta se  heilui niin vinhasti, ettei maalauksesta erottunut enää muuta kuin lihaisa suu.