Meitä oli kai neljä tai viisi poikaa, hyvistä uskovaisista perheistä joka iikka. Koulun urheilutunneilla me emme koskaan kunnostautuneet. Joukkuepeleihin meidät valittiin aina viimeisinä. Usein opettaja yllätti meidät kiihkeän pallopelin tiimellyksessä pelikentän ääreen kyyristyneinä, ristinollaa pelaamasta. Minä ja eräs toinen poika jouduimme erityisesti opettajan silmätikuiksi. Hän piti huolen siitä, ettemme tulleet valituiksi saman puolen joukkueeseen. Tämä konsti tepsi. Oli ikävää seisoskella jossain maalin liepeillä, muka puolustuksessa, ja katsella, kuinka väkevästi höyryävät kunnon pojat juoksivat muhkuraiset pohkeet sykkien pallon perässä. Kerran kävi niin, ollessani ajatuksiini vaipuneena, että huomasin pallon yhtäkkiä lennähtävän jalkoihini. Poikalauma rynnisti hiekkatanner jylisten minua kohti. Hätääntyneenä lähdin juoksemaan palloa potkien keskikentälle päin. Koetin samalla kuumeisesti miettiä, miten pääsisin pallosta eroon. Äkkiä taivaalta kuului kummallinen kohahdus. Kun nostin katseeni sineen, näin autuudessa välkehtivän valtavan kromikiiltoisen auton. Sen takaikkuna aukeni ja suuri käsi ojentui tervehtimään minua. Sitten auto kiihdytti vauhtiaan korkeuksia kohti ja katosi yläpilvien utuun. Olin seisahtunut paikoilleni. Pojat hyökkäsivät raivosta sähisten kimppuuni ja veivät pallon mukanaan. Peli oli jo aikoja sitten päättynyt, kun vielä seisoin keskellä kenttää ja tuijotin taivaalle. Opettaja tuli ravistelemaan minua ja käski painumaan kiireen vilkkaa luokkaan, sillä seuraavalla tunnilla olisi maantiedon koe. En tiedä, mikä minuun taivaanvahvuudessa näkemässäni näyssä niin vahvasti vaikutti. Ehkäpä se oli ajatus siitä, että jotakin käsityskykyni ylittävää suunniteltiin jossain tähtien takana ja että siellä tiedettiin hyvin minunkin olemassaolostani.