Katsoin paikkaan, jossa oli ennen metsä, nyt ei ollut kuin autiutta ja usvaa, joka kohosi maasta kuin kuolevan maahisen viime henkäys. Sinne ei voinut mennä, kompastellut siellä vain olisi eikä sinne voinut edes katsoa sydämen palamatta kärventävällä liekillä. Metsä näytti piestyiltä Jumalan kasvoilta. Ystäväni oli pyytänyt minua käymään siskonsa luona, sisko oli tullut hulluksi. Minä tunsin itseni vaivautuneeksi, tuskin edes tunsin häntä, mitä sanottavaa minulla oli. Saavuin pyörineni pihaan ja kompastuin ämpäriin, joka oli jätetty polulle. Jostain pensaiden takaa kuului tirskuntaa. Sisko ryntäsi aamutakissa mökin ovesta pihalle haukkua räksyttäen kuin rakki. Hän oli samannäköinen kuin veljensä, parta oli yhtä tuuhea ja leimuavista silmistä ei voinut erehtyä. Mutta pää oli paisunut isoksi, melkein rajakiven kokoiseksi. Se oli liian painava hennon niskan kantaa ja huojahteli raskaasti puolelta toiselle aina sen mukaan mihin hän kääntyi. Silmät ja suu olivat jo sopeutuneet tilanteeseen, ne kiersivät päätä ympäri kuin pienet tekokuut. Hänen puheensa oli nopeaa, lonksuvat leuat liikkuivat vielä pitkään puheen jo tauottua. Hän sanoi nähneensä kesällä järvellä soutaessaan veden päällä Einsteinin kasvot, ne katsoivat häneen hymyillen. Sitten hän sanoi saavansa ohjeita Golgatalta, jossa radiomastot rätisivät kuumana. Hän aikoi panna koko maailman verolle.