Olen jo pitkään epäillyt, että kotitaloni katolla liikuskelee tai peräti asuu jokin eläin. Sieltä kuuluu töminää ja tassuttelua, joka saa viinikaappini lasit helisemään. Öisin herätessäni on kuulunut vingahduksia ja  aavemaista havinaa, kuin hätääntyneitä siivenlyöntejä. Äänet tosin saattavat yhtä hyvin kuulua puluille. Hiiriäkin talossamme asuu. Vanhaa saunaa remontoidessani lautojen raosta löytyi kolme muumioitunutta hiirtä. Vuoden elonkierto on aina kutakuinkin sama. Keväällä taloon muuttavat ihrakuoriaiset, oravat ja myyrät, sitten seuraavat ampiaiset ja tiaiset ja kesällä pääskyt. Syksyllä on lepakoiden vuoro. Hiiret talvehtivat ullakolla. Talo kuuluu kaikille.

Tiaisista ja pääskyistä mieleeni tuli lukioaikaisen kouluni metsikkö, jossa kävin yksikseni välitunneilla tupakalla. Se oli vilkas lintupaikka ja linnut tulivat aivan lähelle siinä mietteissäni poltellessani. Rastas, harmaasieppo, punarinta, sinitiaisia. Ihailin puutörmästen muotoja ja yksi niistä oli kuin saarnaa pitävä paavi, tirskuvat linnut olkapäillään. En kuullut lintujen mökältä mitä hän sanoi, mutta suutaan hän aukoi kiivaasti ja hänen silmänsä leimusivat. Olin siihen aikaan salaa rakastunut erääseen Leenaan. Tein pieniä sävellyksiä kitaralla ja olin kirjoittanut nuoteiksi Helvi Juvosen runoon säveltämäni laulun, se alkoi sanoilla ”piilossa liikahtamatta/linnut luoksesi saat”. Eräällä välitunnilla näin Leenan kiertävän tavanomaista kävelyreittiään metsikon ympäri. Tilaisuuteni oli tullut. Rynnistin pusikosta nuottipapereineni Leenan eteen, hän näytti pelästyneeltä, kunnes huomasi, kuka olin. Ai, se punasteleva tuijottelija, luokan kummajainen. Aloitin kiireesti, värisevällä äänellä: ”Haluisitsä-soittaa-sun-pianollas-tän-mun-tekemän-laulun? Tai-voisinhan-mä-tulla-joskus-soittamaan-sun-kanssa-sen-kitaralla-jos-sulle-sopis”. Tjaah, ei se loppujen lopuksi näin jälkeenpäin ajatellen ollut ollenkaan huono iskurepliikki, vai mitä? Leena otti nuotit, mutta yhteissoitosta ei koskaan tullut mitään. Ehkä nuotinnus oli niin surkea, ettei laulusta saanut tolkkua. Tai oli jokin muu syy. Kuulin kerran koulun bileissä Leenan naureskellen kertovan tempauksestani kavereilleen. Se tuntui kurjalta. Mutta odotan yhä kutsua yhteissoittoon.

Olen koulutukseltani kemisti, mutta menetin työni. Olen ollut jo vuosia työttömänä ja mahdollisuudet päästä takaisin työelämään pienenevät päivä päivältä. Intohimoni kemiaa kohtaan ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. En ole koskaan nähnyt molekyylejä samalla tavalla kuin muut ihmiset, jotka näkevät ne rakennekaavana paperilla. Minä näen sähkömagneettisen kentän tai oikeammin sen muutoksen. Tilanne on vähän sama kuin kapellimestarilla, joka kuulee musiikkin nähdessään partituurin. Itse asiassa pienten hiukkasten liike on kuin satumaista tanssia universumin musiikin värähtelyssä.  Tästä erikoisesta kyvystä oli töissä joskus hyötyäkin, kun näin kertakatseella, miten jokin yhdiste reagoisi toisen kanssa vain tarkastelemalla niiden potentiaalia sähkökentässä. Tämä säästi aikaa synteesinsuunnittelussa. Jotkut muut ihmiset firmassa kuitenkin katsoivat osaavansa hoitaa tekemäni työt paljon minua paremmin, joten minä sain lähteä. Kun tietysti tunnen ulkoa lukemattomien kemiallisten yhdisteiden rakenteen ja tiedän näitä yhdisteitä olevan elinympäristössäni, näen kaiken aikaan erilaisia värähteleviä kenttiä.  Esimerkiksi suhteellisen yksinkertaisen myrkyn glyfosaanin, C3H8NO5P, magneettikenttä näyttää pyöristetyltä M-kirjaimelta. Fenoli näyttää kimaltelevalta savupyörteeltä ja elintarvikkeissakin käytettty BHT Saturnus-planeetalta. Joskus tuntuu kuin molekyylien värähtelevä kauneus tekisi minut hulluksi. Magneettikentän muutoksista myös huomaan heti, jos ympärilläni leijuu jotain tunnistamatonta kemikaalia. Tarkastelemalla kenttämuutosta voin hahmottaa paperille sen rakenteen.

Työttömänä olen kirjoitellut meditaatiokirjaa. Tiedän toki, että vastaavia on jo kirjoitettu hyllymetreittäin. Kehittelemäni meditaatiolaji on puumeditaatio, joka jakautuu kahteen alahaaraan: latvameditaatioon ja juurimeditaatioon. Latvameditaatiossa kiivetään korkean puun latvaan ja mietiskellään siellä. Annan kirjassa ohjeita viranomaisten kanssa tekemisiin joutuville, vinkkejä ensiapulaukun sisällöstä ja sopivista aurinkovoiteista ja vaatetuksesta sekä ohjeita huimauksen välttämisestä. Hurjimmillaan latvameditaatiossa puun (esimerkiksi koivun) latva taipuilee hurjasti kehon painon ja kovan tuulen takia, mutta hengitysharjoitusta tulee jatkaa aivan normaalisti. Yksi harjoitusmoodeistani on sisään- ja uloshengitysjakson aikana käydä kerta toisensa jälkeen läpi aurinkokunnan planeetat. Se on avaruusmietiskelyä. Myös sähkömagneettisia kenttiä voi tarkkailla valppaasti, annan kirjassa karkeita ohjeita kemiaa ja fysiikkaa tuntemattomille asiaan perehtymistä varten. Juurimeditaatiossa taas nimen mukaisesti mennään istumaan puun juurakon äärelle, pidetään siitä kiinni, tunnetaan elävä voima ja mietiskellään. Juuria ei saa kaivaa esiin tai millään tapaa vahingoittaa ja niinpä juurimeditaatiossa hakeudutaankin yleensä suurten puiden tyveen. Odotan teokseni muodostuvan heti ilmestyessään klassikoksi. Se on oikeastaan välttämätöntäkin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa.

Epäilyni katon elikosta sai vahvistuksen eräänä utuisena aamuna, jolloin aurinko loisti talomme takaa ja sen yläkerrokset heijastuivat vastapäisen talon suuresta päätyikkunasta. Katollamme vilahti  suurehkon eläimen  hahmo, sen nopeassa juoksussa oli jotakin kissamaista, samalla leikittelevää, samalla murhaavan määrätietoista. Se vilkaisi juostessaan ikkunaa ja näin heijastuksena sen mietteliäät, olemassaolon arvoitusta pohdiskelevat kasvot. Ne olivat kärjellään olevan kolmion muotoiset, korvat olivat suuret ja pystyt ja päälaelta pisti pieni sarvi.