Tein viime kesänä polkupyöräretken meren rantaan. Olin juuri lääkärissä käynyt ja onnellisesti vapautunut epäilystä, että minulla oli vakava sairaus. Muistan vieläkin piinaavat hetket, kun odottelin käytävällä vuoroani lääkärille. Käytävän päästä kuului melua. Kärsimätön ääni vaati saada tavata lääkärin. Ääni läheni ja vihdoin mies, jolle se kuului, tuli näkyviin ja käveli rollaattorin kanssa ohitseni. Pään luuharjanteineen ja häikäisevän valkoisine hiuksineen hän muistutti aristokraattia. Yllään hänellä oli popliinitakki, jalassa tohvelit. Hoitaja käveli hänen vierellään ja yritti rauhoitella häntä lupaamalla, että hän saisi kyllä tavata lääkärin heti, kun päivystysaika alkaisi. Käytävä oli pitkä, seurasin miehen etenemistä, kunnes hän katosi näkyvistä. Viimeiseksi näkyi sairaanhoitajan valkea hilkka. Minua vastapäätä istui nainen, joka hymyili minulle ja alkoi puhua. Hän sanoi, että hänellä oli harvinainen ihosairaus, jota sanottiin meediotaudiksi. Nimitys johtui siitä, että ihon läpi tihkui keveää ja kirkasta untuvaista massaa, joka haihtui ihon pinnalta ilmaan ja jäi leijumaan paikoilleen. Se oli kuin tyhjyydestä putkahtanutta plasmaa. Joskus sitä pursui esiin niin runsaasti, että hän oli kauttaaltaan usvan peitossa. Aine ei ollut vaarallista, mutta saattoi aiheuttaa herkille paleltumaa muistuttavia vammoja. Nainen oli saanut potkut tarjoilijan työstään. Ovi avautui ja lääkäri kutsui minut sisään. Kun lopulta pääsin ulos, olin huojentunut. Nainen istui edelleen käytävässä. Hän oli kaulaansa myöten pilviröykkiön sisällä. Minä otin polkupyöräni ja lähdin oitis ajamaan meren rantaan. Lauloin ääneen koko matkan ajan. Rantakalliolla ei sinä päivänä ollut ketään. Riisuuduin alastomaksi. Ilma oli aurinkoinen, mutta tuuli navakasti. Suuret laineet vyöryivät ulapalta rantaan.