Äiti veivasi auton ikkunan alas: ”Anteeks mut voisitteste sanoo, missä on Trollavägen”?. Punakka norjalaismies kuunteli pää kallellaan, hölmistyneen hyväntahtoisesti. Hän ymmärsi vasta kohdassa ”trollavägen”, alkoi kovasti pulista ja viittoilla ympäriinsä. Isä sanoi, että minun olisi pitänyt kysyä tietä englanniksi, kun sitä kerran olin koulussa jo vuoden lukenut, mutten uskaltanut. Isä oli vihainen: ”Mitä hyötyä tollasesta koulunkäynnistä on, kun ei sitten osata mitään kun tarvitaan?”. Trollavägenillä oli se kuuluisa mäenlaskutorni, josta Veikko Kankkonen oli hypännyt. Harhailtuamme aikamme löysimme paikan. Mäki näytti pienemmältä kuin olin luullut. Rinteen alla oli nyt kesällä lammikko. Se oli syvä, myöhemmin luimme lehdestä, että siihen oli hukkunut joku poika. Kiipesimme isän kanssa rinnettä ylös puisia portaita pitkin. Ensivaikutelma mäen pienuudesta oli pettävä: ylhäältä katsottuna näkymä oli huimaava. Oslo kimalsi ympärillä kuin hopeakuppi, kaupungilta kuului etäinen liikenteen pauhu ja autontorvien törinä. Äiti vilkutti alhaalla. Isä istui portailla ja tuijotti eteensä. Maksua vastaan pääsi torniin. Sain isältä rahaa. Punaiseen haalariin pukeutunut mies päästi minut katsomaan kohdasta, josta mäkikotkat ponnistivat vauhtiin. Ponnistuspaikan puiseen telineeseen oli veistelty kuvia. Mies selitti jotain norjaksi. Yhdessä piirroksessa oli tikku-ukkohyppääjä lennossa. Alhaalla odotti avonainen monttu ja sen reunalla risti. Piirroksen alla oli pitkä litania merkkejä, jotka näyttivät riimukirjoitukselta. ”Kollapis, kollapsis”, mies hoki ja osoitti merkkejä. Hän laittoi silmänsä kieroon ja pärisytti huuliaan. Isä oli lähtenyt jo alas, minua odottamatta. Juoksin portaille ja aloin laskeutua. Aurinko paistoi lämpimästi. Istahdin hetkeksi lepäämään ja suljin silmäni. Torkahdin ja näin unessa mustan kotkan, joka syöksyi naukuen minua kohti. Avasin silmät. Äiti ja isä seisoivat alhaalla odottamassa. Isä pui nyrkkiä ja aukoili suutaan. Se näytti hullunkuriselta, kun sanoja ei kuullut.