Hän jäi eteeni porraskäytävässä, kopautin häntä olkapäähän. Toisen kerroksen asunnosta kuului pianolla säestettyä laulua, joka koostui sarjasta kuulaita kirkaisuja. Ovi oli raollaan. Laulajan lopetettua säestäjä oli niin haltioitunut esityksestä, että hyppäsi pianon päälle pyörähtelemään ja nauroi suu ammollaan. Hänen ulkonevat hampaansa humahtelivat ilmavirrassa kuin ohuet ruokokepit. Minä en ehtinyt jäädä ihmettelemään. Olin hermostunut, sillä olin matkalla ylimpään kerrokseen asianajajani luo; toivottavasti hänellä oli minulle pitkästä aikaa jotakin kerrottavaakin puistovalituksestani. Sanoin edessä seisovalle lempeästi, että ymmärsin kyllä, että laulajan luokse oli jonoa, sinne oli aina ollut, mutta hän voisi tulla myöhemminkin, minä tunsin tämän rapun tilanteen ja tiesin, milloin ruuhkaa olisi vähemmän. Mies nyökkäili tarmokkaasti, mutta kun katsoin hänen silmiinsä, niissä oli mitään näkemätön katse. Hän ei todennäköisesti kuullut sanaakaan siitä, mitä sanoin eikä siis varmaan ottanut onkeensa edes lounaspaikkasuositustani; sieltä sai puoli-ilmaiseksi hyvää ruskeaa, sotaa käyvän maan riisiä tonnikalakastikkeella. Käytin kyynärpäitäni ja pääsin jonon ohi, vaikka perääni uristiin solvauksia ja uhkauksia, mutta vastasin takaisin. Sanoin, että ainahan he voisivat soittaa isännöitsijälle, joka tulisi varmasti mielellään kertomaan, että asiaton oleskelu ja jonottaminen oli nimenomaan tässä rapussa ollut kielletty jo vallankumouksen ajoista lähtien. Silloin oli muuan mies seisoskellut käytävässä ja saanut päähänsä kiivetä palotikkaita katolle. Sieltä hän oli julistanut uuden maailmanajan alkaneeksi, jolloin hiiriä kuunneltaisiin ja niiden tarpeet otettaisiin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa huomioon. Kadulle häntä kerääntyi kuuntelemaan joukko joutilaita hiiriä, vaikka miehen puheesta vaivoin selvää sai, vain etäisiä tuulen suomia huikkauksia ja katkonaisia kiivaita lauseita kuului.