En ollut tottunut niin palavaan katseeseen. Sitten hän käänsi päänsä pois, heilautti punaista huiviaan ja katseli silmät kyyneleisinä autereeseen. Minä en tahtonut saada palaa kurkustani, olin kaupungista vasta tullut, tietämättömänä tilanteesta, jossa oltiin. Paljon miehiä oli lähtenyt pakosalle. He olivat livistäneet yön selkään, ketään ei tuntunut hävettävän, ainakaan sillä perusteella, mitä eräiden kiinnisaatujen suusta oli kuultu. Kaikilla oli halu pyrkiä pois, saada jotakin vakautta loppuelämälleen, joka olisi muutoin tuhoon tuomittu. Monilta oli mennyt koko perhe pedon suuhun ja sellaisen edessä oli komissaarin vaikea vapisematta seistä, eikä hän voinutkaan suoraan tuomita karkulaisia. Minä olin ehdottomasti heidän puolellaan ja hyvin järkyttynyt niistä pahansuovista puheista, joita sain kuulla. Halusin osoittaa heille tukeani jollakin tavalla, metsiin en toki aikonut lähteä, sillä niihin olin kerran eksynyt, eikä se ollut miellyttävää. ”Metsään eksyminen” ei suinkaan tarkoita sitä, ettei tietään sieltä löytäisi ulos, vaan oikeammin sitä, että sieltä löytää niin kovin helposti pois, ei ole varjoisten vetten vanki, vaan kuin vanki kuivalla tasangolla, kädet verisinä ja kahlehdittuina. Minä menin häntä lähemmäs ja kun silitin hänen kättään hiljaa, hän vingahti. Hänen koiransa oli joutunut pedon suuhun, siitä ei ollut säästynyt kuin panta, jonka hän oli sitonut pitävin solmuin ranteeseensa, nähtävästi aikomatta sitä koskaan irrottaa. Siinä näkyi hampaan jälkiä, pedon kuola oli liuottanut kirkkaan värin pois. Minusta hän oli hyvin kaunis siinä hiljaa kyhjöttäessään, kuin siemeniä aneleva lintu.