Kerronko nyt ihmeellisestä talosta, johon tutustuin? Se sijaitsee metsän laidassa, ilonsa päivät menettäneenä, hylättynä. Sen entinen asukas kertoi minulle, kuinka ällistyttävää oli kokea talon hiljaisuus työpäivän päätteeksi. Tuli tunne, kuin talo olisi noussut ilmaan, pyörähtänyt kallelleen ja kuinka sitä olisi keveästi kannatellut hiljaisuuden himmeä patja. Nykyisin hän asuu kaupungissa, jonka meteli on repinyt hänen toisen korvansa irti. Siitä on jäljellä vain punoittava, vingahteleva nysä. Mutta hiljaisuus ei suinkaan ole ainoa talon suoma lahja. Toinen on pimeyden hohde, joka Auringon laskettua hiipii saliin ja tunkeutuu kaikkialle. Sen läsnäolo on niin vahva, että se saa muistelemaan aikoja ennen syntymää, noita valtavilla risteysasemilla vietettyjä autereisia hetkiä, jotka polttivat tyhjyyden täyteen reikiä. Vasta pimeyden syvimmän vaiheen jälkeen hiivin talosta ulos ja lähden kävelemään huuruista polkua maantielle päin. Taivas loistaa ja paukkuu; tähtiä tulee koko ajan lisää.