Romulava oli jätetty keskelle tietä, sen sisällä tanssi muuan mies ja huudahteli kovin iloisena. ”Mitä etsit, mitä aiot, muukalainen”, kysyin. Hän lauloi tunnettua ”Mätänevien piirakoiden laulua” ja tanssahteli satumaisin askelin, sellaista olin nähnyt vain kerran baletissa, omien hautajaisteni muistotilaisuudessa. Se oli juhlanäytäntö, balettitanssija oli jäämässä eläkkeelle ja aikoi muuttaa Italiaan, pyhien kaupunkiin, sinne, minne paavit kokoontuvat kuolemaan. Isäni ja äitini oli kutsuttu tilaisuuteen tottakai, isä nuokahteli väsyneenä ja äiti nukkui pois humalaansa. Vihaisen näköinen oopperan vahtimestari seisoi penkkirivin päässä ja tarkkaili meitä. Syytä en tiennyt, sillä olimme maksaneet liput aivan normaalisti.

Näihin mietteisiin upposin, kunnes mies lavalla nappasi käteensä litistyneen metallinpalan ja nauroi kuuluvasti. ”Tietääkö te, tietääkö, mikä se tämä on?” Sanoin, että esine mikä lie, on niin lytyssä, etten sitä tunnista. ”Se on linnunpelastin”, hän sanoi voitonriemuisesti. ”Mikä se on?”, kysyin. ”No, kun lintu on vaikkapa jäänyt veden varaan tynnyrissä eikä pääse lentoon, niin tällä se saadaan pois ja se voidaan kuivattaa pienellä puhaltimella, joka on kiinnitetty tähän toiseen päähän, vaikka se nyt ei näy. Sitten lintu otetaan kämmeniin ja huoskis, sinkautetaan ilmaan. Ja sinne lentää onnellinen lintu horisonttiin, kohti auringonlaskua”. Hän purskahti itkuun.