En aluksi ollut tuntea häntä, niin hän oli muuttunut. Hän kasvoi kukkaruukussa ja oli kalpea, vain voipuneesti hän jaksoi liehutella avonaisen ikkunan tuulenvireessä lehdykäisiään. Kun painoin korvan lähelle, kuului hienoista kahinaa, jonka keskeltä erotti sanoja. Kävi ilmi, että hän oli ollut Portugalissa viimeiset vuodet, vuodattanut kyyneleitään Atlantin rannalla ja toivonut pian pääsevänsä takaisin kotiin. Hän oli aikoinaan lähtenyt suureen maailmaan tavaratalon johtajaksi, en enää muista, mihin kaupunkiin. Tämä vaihe hänen elämästään oli kuitenkin päättynyt pian, muistan vieläkin kotimaahan ehtineet lehtikuvat, joissa hän seisoi tavaratalonsa katolla ilkosen alastomana ja ilmeestä päätellen karjui jotain suu veressä. Olin koettanut kirjoittaa hänelle, tosin en mitään osoitetta tiennyt, mutta luotin kaitselmukseen ja lähetin kirjeitä viemärin kautta, kirjeet kätkettyinä kananluihin.  Hän sanoi olevansa kovin liikuttunut huomaavaisuudestani. Minä yritin rohkaista häntä ja kehotin miettimään, millaista työtä hän halusi jatkossa tehdä. En olettanut hänellä olevan suuria omaisuuksia, joiden varassa elellä kukkapurkissa loppuelämänsä.