Mielessäni kuvittelin, miten hänen ilmeensä muuttuisi jälleennäkemisen naurusta itkunvavahdukseen ja miten kasvot vääntyisivät pettymyksestä. Sadattelin mielessäni, mutten voinut kuin kävellä eteenpäin. Aivan pian hänet näkisin, tuon mutkan takaa olin jo kuulevinani hänen äänensä. Polku kiersi hylätyn hautausmaan, jota reunusti korkea kivimuuri. Sen päällä olimme joskus poikasina juosseet, vaikka vanhemmat varoittelivatkin muurin liukkaudesta; siinä kasvoi sammalta. Kerran sattui, että muuan toverimme liukastui ja putosi  muurilta alas, suoraan vasta kaivettuun hautakuoppaan. Hän pelästyi tietysti hirveästi ja meni aivan mykäksi parin päivän ajaksi. Myöhemmin hän kertoi kuopassa maatessaan nähneensä siellä häilyneen kuolleiden harmaita kasvoja. Tämän jälkeen emme enää muurilla kiipeilleet. Toverimme katosi myöhemmin ukkosmyrskyn aikana. Olimme pellon reunassa suuren koivun alla. Salama löi kovasti paukahtaen aivan lähellemme. Toverimme pelästyi ja lähti juoksemaan vihmovaan sateeseen. Sinne hän katosi, tihenevän sadehunnun taakse, eikä häntä koskaan löydetty. Meitä kuulusteltiin ankarasti, mutta emmehän me mitään asiaa valaisevaa voineet kertoa. Hänestä ei löydetty jälkeäkään, ei edes huivia, joka hänellä aina oli kaulassa. Kylän puolihullu selvänäkijäeukko sanoi, että salama vei hänet hoviinsa Marsin radan taakse.