Nuorena miehenä vietin kesällä paljon aikaa maalla, kun kesätyötä ei kaupungista löytynyt. Olin käynyt tuloksetta useammassa paikassa. Täpärimmillä oli hattutehtaan lähetin paikka. Loppusuoralla meitä oli kaksi hakijaa ja meidät pantiin testiin. Kumpikin sai hattulähetyksen vietäväksi määrättyyn osoitteeseen. Kilpakumppanini aukaisi kirjekuoren, jossa osoite oli, nyökkäsi itsevarmasti, katsoi mestaria lujasti silmiin ja ampaisi ovesta ulos hatturasia kainalossaan. Minulla oli vaikeuksia jo kuoren avaamisessa; liima oli sitkeää ja sitä tarttui sormiin. Mestari katseli minua kulmiaan rypistellen. Osoitelapun käsialasta en saanut selvää. Jouduin pyytämään apua mestarilta. Ylimielisesti naurahtaen hän katsoi lappuani, muttei antanut mitään vihjettä. Lähdin ulos. Hatturasia oli korkea ja sitä oli hankala kantaa. Ennen kadulle pääsemistä olin jo ehtinyt pudottaa sen pari kertaa lattialle, toisella kertaa hattu lähti vierimään portaita alas. Siitä irtosi jokin koriste, jota en löytänyt mistään. Katsoin ulkona kadulla osoitelappua uudestaan. Se oli edelleen yhtä epäselvä. Päätin kysyä kadulla kulkijoilta neuvoa. Kaikki olivat ystävällisiä, mutta pudistelivat päätään, kukaan ei osannut auttaa. Päätin lähteä mielivaltaiseen suuntaan, viedä hatun johonkin konttorirakennukseen ja jättää sen sinne. Käveltyäni epätoivoissani vilkasliikenteistä kauppakatua jonkin matkaa äkkäsin erään yhtiön pääkonttorin. Menin sisään ja ilmoitin vastaanotossa tuovani hattutehtaan lähetystä johtajalle. Virkailija neuvoi minua menemään ylimpään kerrokseen ja jättämään lähetyksen johtajan sihteerille. Hissi oli muodoltaan pyöreä ja hyvin tilava. Se suhisi hiljaa paikallaan, ovi oli kutsuvasti auki. Mitään nappuloita hississä ei ollut, vaan se lähti pehmeästi liikkeelle heti kun olin astunut siihen.