Likellä kasvoi pajuja, joiden kuorta olin nähnyt mummoni polttelevan, kun olin pieni. Hän vuoli kuorta pieneen astiaan ja kuumensi sitä tulessa. Savu oli kitkerää, mutta kun sitä vedin vahingossa sisääni, aloin tuntea huimausta, kuulla ääniä ja nähdä tummia hahmoja. Pelästyin, mutta mummo rauhoitteli minua ja sanoi, ettei toisen puolen asukkaita, kuten hän niitä kutsui, tarvinnut ollenkaan pelätä. Ne eivät hänen mukaansa edes tienneet, että saatoimme nähdä ne. Hän kertoi oppineensa pajunkuorihöyrytyksen omalta isoisältään. Tämä oli ollut kotikylänsä suurin kylähullu, juoksennellut pelkässä paidassa avojaloin pitkin lumihankia ja laulanut surullisia lauluja koiralauman kanssa keväisellä nurmella. Hän oli vanhoilla päivillään lähtenyt merille, vaikka oli koko siihenastisen elämänsä vannonut, ettei häntä laivaan saisi. Hän oli pienenä pahanpäiväisesti pelästynyt, kun toverit olivat tyrkänneet hänet täysinäiseen vesitynnyriin. He upottivat hänet ja löivät tynnyrin kylkiä kepeillä. Isoisä sanoi myöhemmin, että tynnyrin sisältä päin äänet olivat kuulostaneet kumeilta kirkonkellon lyönneiltä. Siitä päivästä lähtien hän oli kammonnut avovettä, joten oli suuri rohkeuden osoitus, että hän päätti vanhana vielä kokeilla merimiehen ammattia. Siinä hän pärjäsi vieläpä oikein hyvin, oli kysytty kansimies eteläisen meren laivoilla.