Oli laskeutunut hämärä, satoi hiljalleen lunta. Lähdin kävelemään kapeaa kujaa pitkin. En ollut varma, oliko se umpikuja, mutta pianhan asia selviäisi. Takaani alkoi kuulua askelia. Kun vilkaisin taakseni, siellä ei näkynyt ketään ja askelten ääni häipyi. Pistin juoksuksi. Taas olin kuulevinani askelia. Alkoi pelottaa. Onneksi kuja päättyi ja sieltä pääsi suoraan avaraan puistoon, jonka varjoisia käytäviä kävellessä mieli rauhoittui. Edessä oli kirkko, siinä en ollut koskaan käynyt, vaikka olin asunut tässä kaupungissa koko pitkän elämäni. Varmaan se oli suljettu, päätin kuitenkin kokeilla ovea. Ihmeekseni se oli auki. Ovi oli hyvin raskas ja sain töin tuskin raotettua sitä. Livahdin sisään. Siellä oli pimeää. Pystyin erottamaan alttarin ääriviivat; jostakin ikkunasta sisään suodattui valoa. Kävelin käytävää ja jäin penkkirivin päähän istumaan. Oli aivan hiljaista. Joitakin ajatusten riepaleita leijui päässäni. Kuulin silloin tällöin ilman suhahtavan kuin kirkossa olisi joku lennellyt. Lepakko se varmaan ei ollut, kun nyt oli talvi. Olipa merkillistä. Koetin muistella, mainittiinko tällaisesta rippikoulussa mitään.