Äidillä oli tullut verstaalla pumppuun joku sulku, mestari oli sitä käynyt katsomassa, kohautellut olkapäitään ja värehtinyt viluissaan. Sillä oli kuumetta, se oli ollut matkalla jossain tropiikissa ja saanut siellä loisia, sanoi työpaikkalääkäri. Lääkäri oli huonossa maineessa, joku sanoi, että sillä oli ollut sota-aikana natsisympatioita, vaikkei se silloin ollut kuin alta kymmenen. Se oli maalla sotaa paossa ja vaikkei siellä pommituksia ollutkaan, niin se hiihti pellolla aina lakana selässä. Se oli kerran lääkärijuhlista palatessaan harhaillut kaupungin pahamaineisimmissa kortteleissa ja hoilottanut jotain porvarimarssia. Ratsupoliisi oli sen sieltä pelastanut, juuri kun se oli joutumassa hampuusilauman mukiloimaksi. Hevonen ei olisi ottanut juopunutta edes kyytiin, mutta poliisi sai sen suostumaan, kun tarjosi sille perunaa ja silliä. Kipsinkapsin kopistellen he olivat sitten häilyneet merenlahdella, oli jäätävän kylmä talvi, eikä mikään jäänmurtaja pystynyt pitämään väylää auki. Jään kautta oli herrain kaupunginosaan lyhyempi matka. Matkalla mies sammui ja häntä saatiin herätellä ensiapuasemalla monen hoitajan voimin. Seuraavana päivänä lääkäri oli kovasti sairas ja katuvainen, hän tiesi, että kaikki ensiapuasemalla hänet tunsivat.
Äidin työmestari lähti kotiin, mutta lähetti äidille apuun teknikon, kähäräpäisen nauravaisen pojan, joka oli kovan naistenmiehen maineessa. Hän oli uimarannalla kerran esitellyt naisille pulleita reisilihaksiaan ja siitä ne juorut lähtivät. Hänellä oli kaksi koiraa, tai melkein hallavia susia ne olivat molemmat. Hän oli saanut ne enoltaan. Eno oli lihanleikkaaja kaupungin suurimmalla teurastamolla ja toi koirille aina kotiin tullessaan luita ja jännepaloja tuliaisina. Eno oli kerran kaatunut työmatkalla, taju oli mennyt ja siitä lähtien hän oli maannut korvat tulessa sairaalassa. Häneen ei saatu yhteyttä kuin magnetofonilla, jatkuvasti oli mikrofoni suun edessä, jos jotain asiaa tuli. Nauha purettiin aina lääkärien ja hoitajain aamupalaverissa. Eno saneli nauhalle vaeltavan vainajan kumealla äänellä enimmäkseen ruokaohjeita tai mitä piti tuoda kaupasta ja runoja lintujen laulusta ja sateisista illoista rakastetun luona. Sirkuksen pellestä hän puhui myös, se oli hänen lapsuudessaan ollut paikkakunnalla ja pahoinpideltiin, kun sitä alettiin epäillä homoksi. Se nähtiin käsi kädessä papin kanssa kirkkoherranvirastossa. Pelle muutti Amerikkaan myöhemmin ja osti hevostilan äärettömien viljatasankojen laidalta, jonne kuuma yötuuli puhaltaa.