Saavuimme majapaikkaamme illansuussa, pitkän ajomatkan jälkeen. Miten mieluisaa olikaan juosta ruohikkoista polkua alas joelle, sen tuoksuja nuuhkimaan! Tunsi olevansa kaiken ytimessä, värähtelevän kellokoneiston keskipisteessä. Tummassa jokivedessä ui kaloja, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ne nousivat pintaan, kohosivat ilmaan leijumaan ja hehkuivat ilta-auringossa monivärisinä kuin bensiiniläikät. Kahlasin matalasta kohdasta joen yli. Toisella puolen oli niitty. Kaukana niityllä seisoi hevonen, joka minut nähtyään lähti lönkyttelemään kohti. Se oli puhellut itsekseen koko pitkän päivän niityllä, sillä se oli talon ainoa hevonen ja tapasi harvoin ketään. Lehmien kanssa seurustelusta ei tullut mitään, ne vain möhisivät ja muljauttelivat silmiään. Annoin sille repustani palan leipää. Se nyökytteli päätään ja katsoi minua suoraan silmiin. Kun kysyin siltä, oliko jättiläisiä täälläpäin näkynyt, se katsoi varovaisesti ympärilleen ja luimisteli korviaan. Sitten se sanoi kuulevansa niiden tömistelyä päivittäin, muttei ollut niitä kertaakaan nähnyt. Metsässä olivat suuret puut vain ryskyen katkeilleet, kun jättiläiset kulkivat omia reittejään. Vanha kansa sanoi, että niiden näkeminen tiesi kuolemaa. Silti kylällä oli ikäloppu ukko, joka väitti nähneensä niitä kauan sitten. Hän sanoi, että niiden kauheat, talonkokoiset silmät olivat tuijottaneet häntä metsänreunan yli, kun hän oli palaamassa epäonniselta vaimonhakureissulta toisesta pitäjästä. Hän meni kotiinsa, veti peiton korviinsa ja pysytteli sisällä monta päivää. Sitten hän vei metsäaukiolle uhrilahjaksi suuren kasan sisälmyksiä. Ne olivat kelvanneet, sillä seuraavana päivänä niistä ei näkynyt enää roiskettakaan. Paikalla oli valtavia paljaiden jalkojen jälkiä, jotka olivat painuneet syvälle maan sisään. Niihin oli syntynyt lammikoita.