Kun lapsena hiippaili ulos keskellä yötä yöpaidassa, niin melkein aina tuntui kylmältä, vaikka loppukesän päivät olivat vielä hyvinkin lämpimiä. Pissalla käynti sujui ripeästi, katsettaan ei juuri uskaltanut taivaalle luoda, jos oli tähtikirkas yö. Pelkäsin näkeväni tähtipaljouden seassa jonkin minulle tarkoitetun viestin. Monet kerrat kuulin sieltä ääniä, jylisevää puhetta ja paukahduksia, kuin suureen porttiin olisi hakattu. Päivisin mentiin joukolla lähistöllä sijaitsevalle järvelle uimaan. Sinne mentiin polkupyörällä. Tie oli mutkainen ja suurten puiden reunustama. Linnut vislailivat kauniin huilumaisin huikkauksin ja puut humisivat omia aikojaan. Vaikka matka ei ollutkaan pitkä, oli tie mäkinen ja sen vuoksi jäätiin välillä lepäämään metsän siimekseen. Siellä tuli aina sellainen tunne, että joku tarkkaili. Ei sinne yksin uskaltanut mennä, eikä joukollakaan kuin ihan metsän reunaan. Niillä tienoin tunnettiin tarina, jonka mukaan joku vanki olisi karannut metsään ja löydetty sieltä vasta aikojen kuluttua kuolleena. Hänen lävitseen oli kasvanut tuuhea pensas. Metsän pelottavuus unohtui, kun siellä mekasti muiden kanssa. Lepotauon jälkeen jatkoimme suoraa päätä järvelle. Siellä oli hieno hiekkaranta, kahvila ja tanssilava. Tanssilavan reunustan pusikoissa oli kortsuja, joita me kävimme tökkimässä ja pyydystämässä kepinnokkaan. Aikuisten keskinäiset puuhailut tuntuivat jotenkin naurettavilta, etenkin, kun he yrittivät niitä kaikin keinoin salata ja näyttää tärkeiltä. Kahvilasta me saimme joskus palkaksi jätskit, kun veimme kylille tanssilavan mainoksia. Järvi oli suuri ja kirkasvetinen. Sillä kohtaa se oli vain pitkulainen poukama, joka aukeni etäämpänä suureksi ulapaksi. Jossakin päin rantaa oli tuberkuloosiparantola, jonka vuoksi kaikki äidit eivät antaneet lastensa uida järvessä ollenkaan.