Kadun vilinässä näin oudon tyypin: Kiireisen näköinen mies, puku päällä, salkku ahdettuna kainaloon. Hän kuljetti olkapäällään pitkiä tikkaita. Tien yli mennessään hän pysäytti autokolonnan ja sai aikaiseksi autontorvien vimmaisen mylvinnän, kun tikapuut osuivat kattopelteihin. Mietin, mihin virkamiehen näköisen ihmisen tarvitsi kulkea tikkaiden kanssa. Oliko hän kirkkovirastosta karannut ja ajatteli kiivetä taivaaseen jossakin sopivassa paikassa? Katselin hänen menoaan, minusta hänessä oli jotakin tuttua. Mietin asiaa vielä kotonakin, istuissani yöllä kerrostalon katolla tähtiä katsellen. Sitten muistin äkkiä, että kyseessä tosiaan oli mies, jonka nuoruudessani olin tavannut kirkossa. Hän opiskeli kanttoriksi ja soitti tuubaa. Minulle hän tähdensi usein, että tuubaa ei saa laittaa maahan huonossa valossa, koska siihen voi kompastua. Pidin häntä vähän tärähtäneenä. Hän puhui myös usein hiihtokilpailusta, joka oli päättynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Jutusta ei oikein saanut selvää, siinä oli lapsia, eläviä lohia, joilla oli nöyrä mieli ja lihavia naisia. Kirkossa olin tavannut hänet, sillä kävin toverini kanssa soittoharjoituksissa kirkon tiloissa eläkkeelle jääneen vahtimestarin luvalla. Hän sanoi saaneensa kirkon avaimen haltuunsa eräänä yönä Herralta, ja sujautti avaimen käteeni intiimisti kuin märän pippelin.