Mieleeni muistuu sellainen tapaus, kun me kaksi kaupunkilaispoikaa olimme eräänä kevätpäivänä maalla mummoni mökillä. Olimme hyvin kiinnostuneita todellisuuden olemuksesta ja keräsimme vihkoihimme kaikenlaista luontoa, eläimiä ja avaruuden olioita koskevaa tietoa. Maalla aioimme hankkia itsellemme linnut lemmikeiksi. Jälkeenpäin ajatellessa tekomme oli typerä, mutta eipä sitä enää muuksi voi muuttaa. Eräässä valtavan ihanasti humisevassa, taivaaseen asti ulottuvassa koivussa oli kottaraisenpönttö. Kiipesin ylös, nostin pesäpöntön kannen ja otin sieltä kaksi punaista, kirkuvaa karvapalloa. Pesään jäi vielä yksi poikanen, joten ainakin se oli myönteinen seikka. Minulla on lisäksi sellainen tieto, että tästä silloin vielä sokeasta rääpäleestä varttui myöhemmällä iällä arvostettu valtiopäivämies. Tätä iloa sumentaa hieman se, että hän on vanhoillinen, mutta ehkäpä tuo lapsuuden karu tapahtuma osaltaan selittää asian. No niin, meillä siis oli nyt linnunpoikaset. Laitoimme kummankin omaan häkkiinsä ja ruokimme niitä madoilla ja jauhelihalla. Aina syöttäessämme niitä vihelsimme kimeästi. Ne tottuivat nopeasti tähän merkkiin ja aukaisivat kitansa ammolleen. Kuinka yksinäiseksi ne ovatkaan mahtaneet tuntea itsensä! Häkit veimme kaupunkiin ja pidimme niitä kumpainenkin kotonamme. Ne oppivat puhumaan suunnilleen yhtä aikaa, mikä ei ole hämmästyttävää, olivathan ne sisaret. Yllättävää oli se, että kummankin ensimmäiseksi lausuma sana oli ”vori”. Emme tienneet, mitä se tarkoitti, mutta jälkeenpäin olen ajatellut niiden tarkoittaneen sanaa ”vuori”. Molemmat linnut kuolivat yksinäisyyteen hyvin nuorena. Toivon, että ne nousivat henkimaailmassa siivilleen tarkoittamansa vuoren ylle.