Mieleeni on jäänyt kouluajalta muuan sininen jakso, jolloin opeteltiin kertomataulua. Nykyisin sitä ei enää kovin hyvin tunneta; kyseessähän oli kellojärjestelmä, jonka raskaita pronssitiukuja kumistettiin paksulla sauvalla. Jokaisen tuli opetella tietty peruskoodisto. Opettaja piirsi taululle soittomerkit, jotka oli osattava ulkoa. Kuulustelussa hän matki kelloja kurkkuäänillään ja jokaisen oppilaan oli osattava kirjoittaa äännähdyksiä vastaavat merkit paperille. Merkit näyttivät asiaan vihkiytymättömän mielestä huolettomien pikkulintujen piiperrykseltä hiekassa. Kuulustelun läpäisseet pääsivät viimeisenä koulupäivänä vihdoin kokeilemaan kellojen soittoa. Kellohuone oli piilossa juhlasalin takana. Seisoimme rivissä, josta opettaja kutsui pehmeästi lallattaen kunkin vuorollaan soittamaan. Meitä jännitti hirmuisesti; kuin kimmoisat nahkasäkit me pompimme peräjälkeen salin poikki. Kultalangoin kirjailtua esirippua raotettiin ja onnellinen oppilas ohjattiin opettajan suojelevasti myhäillessä kellohuoneeseen. Muistan, että ainakin minulle huone oli pettymys. Olin kai kuvitellut näkeväni jonkin ihmeellisen kojeiston, jossa kellot olisivat vaiti roikkuneet. Todellisuudessa roskaisella lattialla lojui sikin sokin erikokoisia tummentuneita kelloja, jotka näyttivät hankitun mikä mistäkin. Opettaja ojensi vihreisiin lehviin käärityn sauvan ja pyysi minua liikutuksesta karhealla äänellä soittamaan hyväksymiseni syntymälleni. Jouduin hetken miettimään, koska en ollut edes varma, että oli todella syntynyt. Siitä kyllä puhuttiin sukulaisten keskuudessa, mutten ollut saanut siitä mitään pitäviä todisteita. Kävelin sauvan painosta hoiperrellen kolhuisen kellon luo.