On surullista, että postilaatikoita näkee enää harvoin maaseudulla. Ennen niitä vaelsi siellä suurina laumoina. Muistan, kuinka lapsena maalla oli mukava lähteä aamulla – luottamustehtävän saaneena - postilaatikolle. Sitä oli jännittävä lähestyä, koska ei tiennyt, aikoiko se pysyä paikallaan. Se kiroili kuin merimies tai sitten lauloi jotakin jollotusta. Joskus sattui, että tulin yhtä aikaa posteljoonin kanssa laatikolle. Hän oli lihava nainen, jonka muotoja katselin ihaillen. Hän tuoksui karkilta. Hän hymyili minulle ystävällisesti, mutta ei ojentanut postia suoraan minulle, vaan pudotti sen aina laatikkoon. Postiautoon noustessaan hänellä oli tapana vielä kääntyä ja sanoa jotain. Tavallisesti se oli jokin mietelmä, jota en oikein ymmärtänyt ja jota sitten pohdiskelin seuraavaan päivään saakka. Muistan yhden: ”Kaikkeudessa oleminen on kuin karhua syleilisi. Suosittelen silti”. Saapunut posti oli tavallisesti pelkkiä mainoksia, laskuja ja ilmaislehtiä, mutta joskus mukana oli kirje, vieraista maista asti tullut. Kuoressa oli suuria värikkäitä postimerkkejä, kuin osoituksena siitä, kuinka paljon hauskempaa ulkomailla oli.