Nelosen ratikka ulvahtaa päätepysäkillä. Tästähän pääsi Munkkiniemen rantaan. Vastaan kävelee nainen koiran kanssa. Se murisee, nainen ei vaivaudu sitä hillitsemään. Mistä koira tiesi? Jotain se vaistosi, se katsoi niin kuin olisi läpi nähnyt, Eskil puhelee itsekseen. Ehkä sitä häiritsivät hänen sekavat ajatuksensa, jotka olivat kuin kasa ryppyisiä papereita roskakorissa.

Eskil on sanottu irti työstään.Hän oli kymmeniä vuosia tehnyt lujuuslaskelmia, kaarimittauksia, säröilymallinnuksia ja sääkokeita. Perusfyysikko. Nyt puhalsivat uudet tuulet. Nuoret röyhkimykset, pelinrakentajat, taklaajat, kampittajat, olivat vallanneet reviirinsä. Eskilille ei jäänyt tilaa. Uutta työtä hän ei näin vanhana saisi.  Hän on lähtenyt kävelemään tälle rannalle jo aamulla,  itäisten kaupunginosien tuhkanharmaana lähettiläänä. Itä-Helsinki, kommareiden ja mamujen pesä, sanoivat kollegat. Itä oli hänet pelastanut, antanut halvalla luukun, johon hän muutti eron jälkeen.

Rannalla ei ole ketään. Merenlahdella ui kaksi joutsenta, ne tanssivat häätanssiaan. Linnuista ja yleensä eläimistä hän oli aina ajatellut, että ne tiesivät jotain enemmän. Kuin jokin yliluonnollinen olisi katsonut niiden silmin ihmistä mutta pysynyt vaiti.

Minkä helvetin takia valitsin fysiikan? Oli halu päästä helpolla, löytää varma työpaikka. Matematiikan opintoja olisi pitänyt jatkaa. Hän muistelee topologian lehtoriaan Martinmaata, joka sanoi aina luennon päätteeksi:”Opetelkaa uimaan, uikaa teoriaan sisälle. Ette te jumalauta tästä muuten mitään käsitä. Ja hei, seuraavaksi kerraksi: Todistakaapa Poincaren konjektuuri!” Sama vitsi joka kerta, ei se enää edes naurattanut. Eihän Poincarea kukaan pystynyt todistamaan.

”Opetelkaa uimaan!”. Täällä Munkkiniemen rannassa hän sananmukaisesti oppi uimaan. Koko ranta oli sinä kesäpäivänä täynnä ihmisiä. Naurua, kiljahduksia, askelten töminää, pallon mätkettä, veden loisketta.  Se kävi melkein kuin huomaamatta, hän lähti vain liukuun, huitoi ja potki. Ei se voi olla näin helppoa, hän oli ajatellut. Kyllä tässä joku menee väärin. Piti oikein nousta merestä ja mennä kertomaan Pekalle. Pekka oli päässyt armeijasta ja lähtenyt Marjan kanssa rantaan, Eskil sai tulla mukaan, kun pyysi. Pekka asui naapurissa, hänestä Eskil piti. Ja Pekka piti hänestä.  Marjaa Eskil ujosteli,  ei sitä oikein tohtinut katsoakaan, kun se oli bikineissä.

Pyyhkeet olivat paikoillaan, mutta Pekkaa ja Marjaa ei näkynyt. Joku viittoi metsän suuntaan, Eskil käveli rannasta ylös. Tuolla se oli, Eskil muistaa paikan vieläkin. Ison, päänmuotoisen kiven takana, kuusenoksien suojassa. Näin tiheitä oksat eivät silloin olleet. Maassa oli lojunut tyhjä pakkaus,  jossa luki "sultan conture". Pekka ja Marja makasivat päällekkäin. Ne kai nussii, Eskil ajatteli. Se tuntui kummalliselta, pelottavalta. Hän lähti takaisin rantaan.

”Mä opin uimaan”, hän sanoi heti, kun Pekka ja Marja palasivat. ”Oho, sitähän pitää juhlia, haes kioskilta jotain itelles, tossa on fyrkkaa”. Hän osti lippakioskilta jäätelötötterön ja päärynälimsaa. Kioskia ei nyt enää ollut, mutta suunnilleen noilla paikoilla se oli kuin tuo metallihökötys, kai pukukoppi, lähellä laituria. Laiturista oikealle noin kymmenen metriä, kahden lehtipuuryhmän puolenvälin kohdalla, hän oppi uimaan.

Missähän Pekka on nyt?. Kerran hän oli sen nähnyt, Senaatintorilla jossain mielenosoituksessa, se istui yliopiston rappusilla pultsarien joukossa. Marja oli poliisin vaimona jossain Seinäjoella.

Mutta Poincaren konjektuuri oli viimein todistettu. Olikohan lehtori Martinmaa enää elossa? Olisi kerrankin hiljaa. Konjektuurin todisti venäläinen Perelman.

Miksen opiskellut matematiikkaa? Eskil, pitkä kumarainen mies, harmaakurki, astelee epäröimättä, vaatteet päällä, mereen. Kaislojen väreily, joutsenen laulu.