Katsoin talojen yli. Lumisade oli lakannut, maisema oli kuin vaahtosodan jäljiltä. Kuulin uutisen eilen. Sen jälkeen olin kiivennyt katolle ja ollut ajatuksiini vaipuneena. Sillä aikaa kaikkien muiden on täytynyt häipyä. Mutta minne? Istahdin katonharjalle. Pilvet olivat kadonneet, taivas oli nyt vaaleanpunainen. Vaikka oli liukasta, uskaltauduin aivan katon reunalle. Siinä oli tikkaat, joita pitkin lähdin laskeutumaan. Katselin huoneisiin sisälle. Valot oli sammutettu kaikkialta, vain yhden huoneiston eteisessä paloi valo. Pöydällä oli puhelin, sen viereen olivat jääneet hansikkaat. En uskaltanut katsoa alas, sillä olin vielä hyvin korkealla. Eräällä ikkunalaudalla oli suuri kukka, ehkä kiinanruusu. Sen oksat olivat painuneet tiiviisti ruutua vasten, kuin apua anoakseen. Meillä oli kotona kiinanruusu. Se säilytti aina rauhallisuutensa silloin, kun kotona tapeltiin. Jos sopuun ei päästy, mentiin siltä kysymään neuvoa. Sen tekemään päätökseen uskoivat kaikki. Sitten keitettiin teetä. Viimein olin taas maanpinnalla. Kun vilkaisin ylös, olin näkevinäni katon reunalla vilahtavan jonkun. Oliko täällä vielä muita? En enää jaksanut lähteä kiipeämään. Peräännyin kadulle ja katsoin vielä kerran ylös. Ketään ei näkynyt. Se ei minua rauhoittanut, oli kai paras lähteä lipettiin. Kadulla seisoi tyhjä raitiovaunu. Juoksin sen luo ja potkaisin oven auki. Menin sisään ja kyyristyin saman tien vaunun lattialle. Odotin pitkään, kunnes kurkistin, näkyikö ulkona liikettä. Ei ketään. Menin ohjaamoon ja vedin vivusta. Mitään ei tapahtunut. Olikohan johdin poikki? Kun olin jo poistumassa vaunusta, se nytkähtikin liikkeelle. Vauhti kiihtyi. Annoin mennä, sillä eihän millään enää ollut mitään merkitystä. Kaupunginosa vaihtui. Täällä oli pitkiä puistobulevardeja, joita kesäisin tultiin kaukaa ihailemaan.