Nyt kun vuodet jo ovat asettuneet peräkkäin sopuisaksi jonoksi ja suhahtavat sisälle mieleen kuin merenalaisesta portista, on mieluisaa muistella aivan ensimmäistä ulkomaan työmatkaansa. Kyseessä oli mantereen eteläisellä kolkalla järjestetty konferenssi. Minulla oli ensin lento G:n kaupunkiin. Sieltä oli vaihtoyhteys määränpäähän. Minun piti löytää oikea lähtöportti. Vaihtoaikaa ei ollut paljon ja siksi ryntäilin oudolla lentokentällä hätääntyneesti, koska en ymmärtänyt opasteista mitään. Lopulta suunnistin hiljentymishuoneeseen ja kovasti anteeksi pyydellen kysyin neuvoa eräältä rukoilevalta mieheltä. Hän vastasi: ”Seuraa niitä katseita, jotka näyttävät olevan tähdättyjä Sinuun”.  Lähdin kumarrellen huoneesta ja noudatin ohjetta. Huomasin, että minuun tähdättyjä olivat vain tupakkakauppiaiden ahnaat katseet. Seurasin siis heidän puotiensa katkeamatonta jonoa ja onnellisesti se johtikin juuri oikeaan paikkaan. Jatkolennon jälkeen minun oli vielä kiiruhdettava junaan, joka veisi minut vuoriston halki päämäärääni. Rautatieasema on paikka, jossa ihminen todella voi tuntea yksinäisyyden. Se tunkeutuu mitään kyselemättä kehoon kuin kovassa vauhdissa olevan veturin keulassa pyörteilevä tuuli. Junanvaunussa kaikilla miehillä oli kivääri. Miehet istuivat rauhallisesti aloillaan, kunnes juna saavutti ensimmäiset kukkulat, jotka punersivat ilta-auringossa. Silloin he nousivat ylös ja alkoivat varoittamatta ampua ilmaan. Pauke oli hirmuinen ja vaunun katosta irtosi suuria paloja. Matkustajat kirkuivat, kuten myös kivääreillään räiskivät miehet. Vilkaisin ulos. Aurinko oli kadonnut vuorten taa. Maisema oli sininen, alkoi eriytyä ja pyöristyi lukemattomiksi palloiksi.