Liipaisin oli aivan lähellä. Otin ohjaamosta pienen lankarullan, särjin ikkunan lattialta löytämälläni kivellä ja heitin lankarullan ulos, itse kiinni pitäen langanpäästä. Tuli kummallisen keveä tunne, kuin ei olisi koskaan aiemmin elämässään hengittänyt. Mieleen tulvahti vahva muisto iltaisesta leiristä kaukana pohjoisessa, jossa tunturit kasvoivat horisontin sisään kuin terävät kynnet. Päivän raskas retkiohjelma oli juuri saatu loppuun, kaikki hengähtivät hetken paikoillaan, eteensä tuijotellen. Mitä kauemmin oli paikallaan, mitään ajattelematta, sen varmemmin saattoi nähdä silmänurkastaan tunturin rinnettä alas kieriskeleviä menninkäisiä. Minun oli mentävä retken johtajan puheille, hän istui sininen liina salossa, lintu olkapäällään ja tuijotti minua tuiman näköisesti. Hetken pelkäsin tehneeni jonkin virheen ja katsoin häntä pelokkaasti. Mutta hän sanoikin, että minut oli valittu tiedustelujoukkueeseen, jonka tehtävä oli leijailla yläilmoihin ja etsiä merkkejä asutuksesta. Sellainen tehtävä innosti minua, palasin leiriin posket kuumottavina. Tuskin maltoin nukkua yön yli, niin innokkaasti pääsyä matkalle odotin.