”Teille on puhelu”, tuli nainen kesken kaiken sanomaan. Kuka se nyt voisi olla, en minä täällä ketään tunne, ajattelin. Kyse oli varmaan väärästä numerosta tai sitten se oli joku mainossoitto. Seurasin naista. Talo oli yllättävän iso, käytävistä ei tahtonut tulla loppua, kun kiiruhdimme peräkkäin kulmauksesta toiseen. Kuljimme läpi suuren hallin, jonka seinät olivat maalauksia täynnä, niitä oli niin paljon, että osa oli lattioilla, kumollaan topattua nojatuolia tai sohvaa vasten. Eräs taulu esitti kummallista tuulenpuuskaa, jäin sitä tuijottamaan. Siinä oli autio maisema, kaukaista aroa näkyi ja ruohontupsuja, etualalla oli puu ja suuri lintu, joka istui mutkaisella alaoksalla nokka auki, ilmeisesti se lauloi. Sen äänen täytyi olla kumeaa vihellystä, sellaista, jota kuulee merihöyryn torvesta tai junan pillistä. Tuuli nosti ilmaan vaaleankeltaisia pölypatsaita. Niin eläväiseksi taulu oli saatu, että painaessani päätä lähemmäs kuulin tuulen suhinan. Horisontissa uhkui tummuutta ja kirkkautta, halusin lentää päin sadepilviä, jotka sädehtivät kuin iäksi murheen jättäneet kasvot. Olin siinä mietteissäni, kunnes nainen tuli hoputtamaan minua ja jatkoimme matkaa. Viimein tulimme aurinkoiseen huoneeseen. Sininen puhelin oli pöydän päällä keskellä huonetta ja pirisi lakkaamatta.