”Huomio!” Luokka nousi ylös. Päivystäjä kapsautti kannat yhteen ja teki totisena ilmoituksen. Kapteeni Kari Kämäräinen oli astunut luokkaan.

Pari viikkoa oli kulunut palvelukseen astumisesta. Vitutti jo nyt ryynääminen ja edestakainen ryntäily sulkeisharjoituksissa. Oli ikävä Soilaa. Olin tavannut hänet kapakassa pari päivää ennen inttiin lähtöä ja surrut kännipäissäni kovaa kohtaloani. Soila otti minut huomaansa ja vei kotiinsa. Koko yön hän hoivasi minua varmoin ottein. Aamulla hän ajoi minut ulos jo varhain ja lähdin krapulaisena etsimään bussipysäkkiä metsiköiden halki. Soila teki gradua ja oli stressaantunut.  Sain sentään hänen numeronsa ja osoitteen. Hänellä oli somat pienet rinnat ja muhkea takapuoli, jota hän pyöritteli edessäni kuin maagista hyrrää. Kasvot olivat sirot ja silmät hieman itämaisen vinot. Jos aikaa jäisi, kirjoittaisin Soilalle kirjeen. Ehkäpä joku runonpätkä tepsisi.

Kämäräinen silmäili meitä ja käveli edestakaisin yrittäen näyttää ketterältä, vaikka oli vain läski vanha äijä. Vihdoin hän komensi matalalla äänellä: ”Istukaa”!  Kaikki putosivat yhtä aikaa tuoliin. Aliupseerit olivat etukäteen pelotelleet kapteenista. Kämäräinen oli pukeutunut ohjesäännön vastaisesti palvelusasun sijasta siviilihousuihin ja virttyneeseen villapaitaan. Hän oli partainen ja lemahti viinalta. Hän halusi antaa itsestään uhkaavan vaikutelman puhumalla tehostetun hillityllä äänellä: ”Alokkaat, en tunne teitä vielä, mutta vannon, että tulen tuntemaan joka ainoan. Tämän tunnin aiheena on se, miksi te olette astuneet palvelukseen. Te opitte täällä tappamaan. Se on ainoa syy. Minä olen olen palvellut Libanonissa rauhanturvaajana ja katsonut kuolemaa silmiin”. Tosi asiassa Kämäräinen oli tyngäksi jääneellä komennuksellaan alkoholisoitunut ja pannut paksuksi nuoren tytön, jonka veli tappoi kuultuaan, että tämä oli raskaana. Kämäräinen kotiutettiin puolen vuoden komennuksen jälkeen takaisin pataljoonaan.

Muistin nähneeni Kämäräisen jossain, ehkä se oli kutsunnoissa. Hän osallistui niihinkin mieluusti, vaikka se oli esikuntaupseerien työtä. Hän nautti kutsuntavelvollisten pelokkaista katseista. Saattoipa hän karjaistakin jollekulle. Että miesten kouluun olette perkele tulossa. Että nyt se saatanan runkkailu ja runojen kirjoittelu tyssää. Että kun minä karjun, katsotte perkele minua silmiin ettekä muniin. Hän olisi halunnut istua kutsuntalautakunnan suljetussa huoneessa, johon kutsutut yksi kerrallaan käskettiin. Hän olisi mieluusti vähän rusikoinut lykkäystä anelevia ja etenkin siviipalvelukseen pyrkiviä. Häntä ei sinne kuitenkaan päästetty, koska pelättiin juoruja.

Ei yksi Kämäräinen mikään poikkeus ollut, koko eskadroonan henkilökunta oli juoppoja. Aiemmin palvelukseen astuneet kertoivat, että kantaupseerit vetivät hiihtoretkiä juovuksissa ja ammuskelivat hulluuskohtauksissaan minne sattui. Eskadroonassa oli sattunut ampumavälikohtaus, jossa varusmies ampui kuoliaaksi pari toveriaan. Epäselväksi tosin jäi se, kuka todellisuudessa ampui - eikä poliisi sitä koskaan selvittänyt. Kämäräinen ainakin oli heilunut paikalla pistooli kädessään saatuaan hälytyksen päivystäjältä. Kiväärin kanssa juoksennellut varusmies ampui itsensä, tai näin ainakin väitettiin.  

Aikaa kului ja minut määrättiin alokasajan jälkeen kirjuriksi. Opin tuntemaan kapiaiset, jotka pistäytyivät vähän väliä vääpelin toimistossa. Parhaita reissuja heille olivat metsäkeikat, joiden aikana päivärahat juoksivat hereästi. Heille oli varattu mukavat asumukset ja paikalle saattoi aina tuoda mukanaan viinaa ja naisia. Harjoituksissa Kämäräinen hoippui keskellä yötä teltan suulle, katsoi unisia miehiä silmät innosta palavina ja sammalsi: ”Pojat, tämä on sotaa”. Hän esitteli joitakin sekavia taistelusuunnitelmiaan. Kuulakärkikynällä tuherrettuja nuolia sinkoili ryppyisessä paperissa sinne tänne. Lopuksi hän komensi kaikki ulos hankeen paljain jaloin, koska teltassa haisi hänen mukaansa paska. Minun ei tarvinnut alkuaikojen jälkeen enää osallistua näille metsäretkille.

Lomilla tapasin Soilaa pari kertaa. Ihastuin häneen, muta tunsin alemmuudentuntoa hänen itsevarmuutensa ja upean ulkomuotonsa takia. Kävellessämme ulkona ohi ajavat miehet avasivat autonsa ikkunan ja viheltelivät hänelle.

Erään loman päätteeksi sairastuin korvatulehdukseen ja menin suorinta tietä sotilassairaalaan. Sieltä ei ilmoitettu mitään varuskuntaan ja olin jonkin aikaa etsintäkuulutettu sotilaskarkurina. Varuskunta nauttii tällaisesta, koska tuntee  itsensä suureksi ja mahtavaksi jahdatessaan varusmiestä. Soila kävi tapaamassa minua sairaalassa, mikä liikutti minua kovin. Kirmasimme sairaalan autioilla käytävillä ja lemmiskelimme suuren ikkunaverhon takana.

Kapteeni Kämäräistä en alokasajan jälkeen enää usein tavannut. Kerran hän ryntäsi vihaisena aamuvarhain toimistoon ja saneli närkästyneen kirjeen esikunnalle saamatta jääneen ylennyksen takia. Minua oikeastaan silloin vähän säälitti tämä mitätön ukko.

Siviilin päästessäni paskansin viimeisenä aamuna hänen saappaisiinsa, jotka hän oli jättänyt toimistonsa pöydän alle.