Asuin lapsena pitkässä matalassa kerrostalossa, jonka takana mäenrinteessä oli toinen samanlainen talo, mutta vielä pidempi. Ilmasta katsoen näytti siltä, kuin se olisi hiljalleen kiertymässä meidän talomme ympärille kuin kuristajakäärme. Talojen välissä oli puisto, jossa me lapset alituiseen telmimme. Puistossa oli tiheäkasvuisia saarekkeita, joissa tuskin koskaan kukaan kävi. Löysin kerran erään tiheikön läheltä suuren painanteen, jota epäilin jonkin pedon tekemäksi. Kuopan pohjalla oli karvatukko, joka oli sileää ja pehmeää kuin silkki. Kerran katsoin ikkunasta yöllä puistoon. Sinne oli sytytetty nuotio. Sen valossa näkyi puolialaston nainen, joka makasi maassa pitkin pituuttaan ja nojasi käsivarteensa. Hänen ympärillään oli miehiä, jotka huitoivat kiivaasti toisilleen. Hoiperteleva mies yritti riisua housujaan, mutta muut estelivät häntä. Sitten kaikkien katseet äkkiä kääntyivät talon suuntaan, ehkä jossakin ikkuna avautui. Nuotio sammutettiin nopeasti eikä enää näkynyt mitään. Meitä ei pelottanut olla puistossa päivällä, mutta ketään meistä ei olisi saanut sinne yöllä, ei millään ilveellä. Päivällä leikimme siellä koulusta päästyämme kirkonrottaa ja rosvoa ja pollaria. Kerran piilosta leikkiessämme muun poika katosi. Häntä ei löydetty mistään. Mielessämme alkoi kiertää kaamea epäily, että hänet oli joko siepattu tai että peto oli napannut hänet. Viimein muuan tyttö huusi itkuisella äänellä kaikki koolle. Hän roikotti kädessään jotakin, jonka väitti olevan päänahka. Hänellä oli vaahtoa suupielissä ja hän tärisi kuin kalliopora. Riensimme katsomaan hänen saalistaan. Ei se ollut mikään päänahka, vaan huiskale sammalta, joka oli irronnut kallion päältä. Aloimme pilkata tyttöä ja läpsimme häntä sammaleella, kunnes hän suuttui ja lähti kotiin. Vasta seuraavissa pihatalkoissa poika löytyi korkean ruohikon seasta. Hän oli vähäpuheinen ja lähes muodottomaksi lihonut.