Tuolla jokin keltainen vilahdus, oliko se putoava hedelmä vai auringon kaari? Olen tehnyt päätöksen, lähden kotia kohti tänä yönä. En ole kertonut siitä edes papille, se on arvokas ja pyhä asia ja kuuluu vain minulle itselleni. Aluksi arvelin tarvitsevani jotakin matkalle mukaan ja aloin tehdä tavaralistaa, mutta luovuin siitä pian. Mitäpä minä millään rihkamalla tekisin. Merellä ruokaa ei saisi helposti, se oli totta, mutta voinhan aina onkia ja osasin kuivata kalaa. Käyn illansuussa lempipaikoissani ja jätän sanattomat jäähyväiset kedon perhosille, muistan myös ruokkia eläimet. Nyt kun minulla ei ole muuta tekemistä, lähden ulos, sillä en jaksa kuunnella loputonta jaaritusta siitä, mikä asia milloinkin pitäisi olla paremmin kuin on. Kävelen polkua, vastaan on tulossa joku, mutta en ole nyt siinä mielentilassa, että haluaisin tavata ketään. Tekeydyn hulluksi ja rupean hosumaan ympärilleni käteeni osuneella karahkalla, samalla päästän kovan mölinän. Vastaantulija, ken liekin, saa jalat allensa ja voin jatkaa rauhassa matkaa. Nyt olisi rauhoittavaa katsella koralleja, mutta sinne on liian pitkä matka, en halua myöhästyä kylänvanhimman iltasaarnasta. Yleensä hän ei sano mitään järkevää, mutta onhan tämä toivoakseni viimeinen kerta, kun minun häntä tarvitsee kuunnella. Olkapäälleni lennähtää lintu, ei, se onkin puusta tipahtanut lisko. En pelkää, sillä ne eivät ole myrkyllisiä.