Ehtisin ostaa sen myöhemmin, ajattelin, kun myyjä asteli tiehensä. Olin ollut rannalla alasti aamusta asti, jo silloin, kun aurinko ei vielä ollut noussut ja tuuli kävi koleasti. Päivän myötä ilma lämpeni ja värit pehmenivät myöhäiskesän täyteläisyyteen. Pakkasin tavarani ja lähdin rannalta kohti katujen viidakkoa. Ostin matkalla jäätelön. Nyt voisin jäädä illaksi kaupunkiin, sillä perhe oli karussa ja mitäpä minä yksin kotona tekisin? Voisin mennä puistoon, jalkojani ja ajatuksiani lepuuttamaan. On kummallista, miten puita katsoessa ajatukset ylenevät ihanuuteen, niistä tulee puiden tapaan mutkaisia ja rauhallisia. Puistossa varjojen leikki on jotakin, joka olisi vaadittava suojeltavaksi maailmanperinnöksi. Siinä istuessani ohitseni köpötti pikkuaskelin köhisevä ukko. Pitäisikö lähteä perään, ehkä hän oli joutunut eksyksiin tai karannut jostain. Nousin ylös, heti hän kiihdytti askeliaan. Selvä tapaus. Osasin minäkin juosta. Hän heilautti itsensä hämmästyttävän ketterästi aidalle ja juoksi sen päällä, en ollut uskoa silmiäni. Ravistin päätäni varmistaakseni, etten nähnyt unta ja kun avasin ne, ukko oli hävinnyt. Juoksi niin nopeasti kuin taisin aidan luo, sillä pelkäsin, että hänen jalkansa oli livennyt ja hän oli tipahtanut toisella puolen aukeavaan katukuiluun.