Katonpaikkaaja oli palannut kaupunkiin, tähän kaupunginosaan, näiden talojen harjoille. Hänen menneisyydestään ei paljonkaan tiedetty, mutta se oli tunnettu seikka, että hänen äitinsä ja isänsä olivat kerran seikkailleet merellä kuukausikaupalla. Heidän purjeveneensä oli haaksirikkoutunut ja he olivat ajelehtineet kylmässä merivirrassa useita päiviä. Heidät löysi viimein yksinäinen korppi, joka oli voimakkaiden vuorituulten sinkauttamana eksynyt syvälle ulapalle. Sekin oli hyvin väsynyt ja sen oli laskeuduttava alas ja levähdettävä puunkappaleella, jonka varassa he olivat. ”Hae meille apua”, mies pyysi korpilta, ”vaimoni on janoissaan ja eikä kestä kylmää. Täällä on paljon kaloja, mutta me emme voi niitä syödä, koska me emme voi niitä millään pyydystää”. ”Älkää huoliko”, korppi rauhoitteli, ”minä lähden tästä levähdettyäni lähimpään satamaan, se on kunniallinen kauppapaikka, jonne suuret merihöyryt tulevat lastiaan purkamaan. Erään kauppalaivan kapteenin tunnen, hän otti minut elätikseen, kun olin vain poikanen. Salama oli iskenyt puuhun, jossa kotipesäni oli ja tappanut äitini. Minä putosin maahan ja sieltä kalvas kapteeni minut poimi. Hän opetti minut puhumaan. Jostakin syystä kävi niin, että opettaessaan minulle ihmisen kielen hän itse kadotti kykynsä sitä puhua ja alkoi sen sijaan raakkua kuin korppi. Yhä vielä hänet tunnetaan Korppina ja hän on niittänyt mainetta ja kuuluisuutta hurjapäisyydellään. Hänet on kutsuttu lukemattomiin meriseminaareihin ja hänen korppein kielellä pitämiään esitelmiä merten  suurista virroista on ihasteltu. Lennän hänen luokseen ja hänet minä saan teidät pelastamaan. Ja eipä aikaakaan, kun hänen suuri laivansa kyntää tänne aallot kuohuen, soitattaa laivakellojaan ja tuuttailee sireeneitään”. Niin sanoi korppi, nousi lentoon ja katosi taivaan korkeille pihoille.