Parahin avustaja, mielelläni kerron teille niistä kokemuksista, jotka eniten tuottivat mielihyvää ollessain lapsuuden mailla pullea kiharapäinen enkelipoika. Minusta oli hauskaa piiloutua johonkin, kuten pensaaseen, niin ettei kukaan tiennyt, että siellä piileksin. Kerran olin mennyt piiloon metsänrajalle ja kökkinyt siellä tuntikausia pensaassa. En tästä kokemuksesta mitään muuta itse muista kuin oksien läpi siivilöityneet kirkkaat auringonvälähdykset, jotka huuhtoivat kasvojani. Vanhempani huolestuivat ja alkoivat kesäleningeissään hakea minua. Lopulta paikalle haettiin poliisikoira. Sen omistajakin tuli, mistä ei olisi ollut niin väliksi, koska hän oli tukkihumalassa. Konstaapeli rojahti tervehtimättä puutarhatuoliin ja jäi siihen kuorsaamaan. Isäni otti koiran huostaansa ja sitten mentiin. Vainukoira suuntasi arvelematta kylille. Se kulki kuono ojossa ojanpohjia pitkin, haisteli, katseli korvat hörössä ympärilleen ja keikutti hirviömäisen suurta päätään. Minua se ei hakenut, olipa vain ottanut vapauden kuulostella myyriä ja muita maan alla mönkiviä otuksia. Kun isäni tämän vihdoin hoksasi, olivat suvitamineet jo auttamatta yltä päältä ravassa. Kovasti huutaen hän sai koiran kääntymään takaisin kotiin. Pihalla sukulaiset seisoivat yhä paikoillaan ja vääntelivät tuskaisina käsiään. Konstaapeli nukkui. Koira sai haistaa lakkiani. Vasta silloin se ymmärsi ja livahti nuolena pensaan luo, jossa lymyisin. Suuri oli riemu, kun minut löydettiin! Täti lähti oikopäätä kylään hakemaan munia ja voita leipoakseen kakun. Tämän episodin päätyttyä olin varma uravalinnastani. Sulkeutuisin autotalleihin, liitereihin ja huuskiin ja painaisin ovisalvan kepin avulla alas, niin että syntyisi vaikutelma, ettei sisällä olisi ketään. Huuskien seinillä olisi kauniita kuvia, jotka kertoisivat jeesuksen lapsuudesta. Niissä olisi kiiltäväpeltisiä autoja, vähäpukeisia tyttöjä ja kukkaniittyjä.