Kun mä olin pieni, mun vanhemmat riiteli aina. Oikeestaan mulla oli  isäpuoli, se oli englantilainen. Mun oikee isä oli kuollu. Tää David ei  oikein tykänny musta, kun mä en ollu sen. Mun äiti taas oli hermoheikko.
Kerran mä sain lahjaks narusta vedettävän puuankan. Se osas aukoo suutaan. Mä pelkäsin sitä, kun se seuras mua, enkä mä tajunnu irrottaa narusta. Mulle naurettiin, kaikki muut nauro paitti Richard, tai Rikuks mä sitä  sanoin. Se oli mua vähä vanhempi. David oli käskeny Rikua pitämään mua silmällä. Niin se pitiki ja vaikkei meillä ollu yhteistä kieltä, niin me leikittiin silti yhessä. Käpylehmilläki me leikittiin.
Kerran me oltiin meren rannassa. Äiti ja David riiteli taas eikä ne  huomannu kun mä juoksin siinä kalliolla niin mä liukastuin ja putosin mereen. Just sillon sielt tuli korkee aalto ja se vei mut syvemmälle niin  ettei mun jalat ulottunu enää pohjaan. Niin mä vaan jouduin koko ajan kauemmas ja mä aloin hätääntyy. Mä näin kun mun äiti raivos siel rannas Davidille ja David repi sitä tukasta. Mä en uskaltannu huutaa apua. Mut onneks Riku tuli jostain juosten ja kun se huomas mut siellä meressä niin
se hyppäs heti sinne ja alko uida mun luo. Senkin yli pyyhki aalto mut ei se välittäny vaan se ui mun lähelle niin et mä sain siitä kiinni ja sit se lähti uimaan takas rantaan. Me tultiin yhen kivikon luo, josta me päästiin konttaamaan kalliolle. Vasta sillon mun äiti huomas mitä oli tapahtunu ja se tuli siihen huitomaan. Mut ei mul enää ollu mitään hätää ja me pompittiin Rikun kanssa kun meillä oli vähä kylmä.
Loppujen lopuks siinä kävi niin et Riku sai hengenpelastusmitalin kun mun äiti oli kertonu koko jutun yhelle toimittajalle. Äiti kai ajatteli et se sais rahaa siitä. Riku oli nyt kaikkien sankari, mut kyl mä olin aina tienny et se oli rohkee koira.