Lapsena meillä oli Unski-niminen kissa. Asuimme kerrostalossa ja laskimme sen illan tullen kassissa ikkunasta alas pihalle. Siitä se lähti salkkunsa kanssa amatöörikirjailijayhdistyksen kokoukseen, jonka puheenjohtajaksi se oli valittu. Unski kirjoitti itse mieluiten runoja. Löysin sen ruokakupin alta moneen kertaan yliviivatun ja korjaillun runon, joka kuului seuraavasti: ”Pihlajanmarjat hehkuvat yössä ja polttavat poskiani / olen menossa pihan perille viemään maailmaa roskikseen / naapurissa katsellaan tv:tä / huone vavahtelee kuvaruudun välähdyksistä / kuka se sanoikaan / että rauta on aina liian kuumaa / taottavaksi”. Unski oli lukenut kaikki kirjahyllymme kirjat. Niiden kirjojen päälle, joista se ei pitänyt, se oli lirauttanut pissat. Monia vuosia myöhemmin kävelin mietteissäni meren rannalla. Yllätyksekseni kohtasin Unskin istumassa rantakalliolla, viinipullo vierellään. Vaikkemme enää tunteneet toisiamme kaikkien näiden vuosien jälkeen kovin hyvin, uskaltauduin silti sen luokse juttelemaan. Se sanoi olevansa liian herkkä tähän maailmaan. Kirjailijakokouksissa sillä ei milloinkaan ollut sydäntä sanoa, että jostakusta ei tulisi kirjailijaa, vaan se yritti kannustaa. Se sanoi aina, että viisi kehnoa kirjoitusnäytettä ei merkinnyt vielä mitään, vasta kuudes merkitsi, sillä silloin kahvikuppiritarit saapuivat tuuliselta taivaalta aateloimaan valittunsa kahviraidoilla. Minä vakuuttelin kiivaasti Unskille, että oli upeata, että se kannusti harrastelijoita, mutta se ei enää kuunnellut. Se suunnitteli lähtevänsä merille. Sinne se sitten lopulta lähtikin, enkä ole Unskista sen koommin kuullut.