Lapsuuteni kesät olivat yksinäisiä. Kun koulu loppui, muut lapset lähtivät mummolaan, mutta minä jäin kaupunkiin. Meillä ei ollut mitään paikkaa maalla, minne mennä. Vanhempani olivat suuren metalliverstaan työläisiä. Heidän oli järjestettävä lomansa työnjohdon mielen mukaiseksi; niinpä se oli aina joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä, jolloin olin jo koulussa. Yhtä aikaa he saivat harvoin lomaa. Äitini lähti yleensä lomallaan sukuloimaan. Hänellä oli pohjoisessa liuta sisaria. He olivat riitaista ja meluisaa väkeä enkä heistä erityisemmin pitänyt. Kun näin heidät ensimmäisen kerran, joku heistä katsoi minua ja tokaisi: ”Ruma lapsi!”. Äiti ei sanonut mitään puolustuksekseni, ilmeisesti hän oli samaa mieltä. Minun mielestäni he itse olivat rumia: laihoja hujoppeja, joilla oli pitkä viivasuora tukka. Kasvot olivat litteät kuin seinä. Isäni tavallisesti ryyppäsi koko lomansa, kerran koulusta tullessani hän makasi sammuneena eteisen lattialla. Kun hän jotakin joskus puhui, lause alkoi usein kiukkuisella sihinällä ”Sekin saatanan kusipää…”. Kerran kesäaamuna seurasin salaa äitiäni, kun hän meni työhön metsän halki oikaisten. Minulla oli kyllä jonkinlainen mielikuva tehtaasta, mutta silti häkellyin, kun näin sen vyöryvän silmiini metsän takaa. Piiput kurottivat korkealle näkymättömiin, pilviin asti. Äiti meni portista sisään ja minun oli jäätävä aidan taakse katsomaan, kun hän käveli pihan poikki kohti pääovea. Hän näytti pieneltä hyönteiseltä valtavan rakennuksen varjossa. Lopulta hän katosi sisälle. Hiljaisessa aamussa tehtaasta kuului mahtava jyly, joka vapisutti maata. Venttiilit huokailivat alakuloisesti, kun höyryä laskettiin ulos. Miehiä kulki haalareissa ohitseni. He laskivat karkeaa pilaa jostakin naisesta ja nauroivat turvonnein, mustin ikenin.