”Se on sellanen hiljanen kaveri, mut sit kun se alkaa puhuu plasteista, työstöstä ja additiiveista, niin kaikki hiljenee ja kerääntyy sen ympärille niinku muslimit Mekkaan  ja palvoo sitä, kuuntelee mitä se sanoo, kaikki on ihan mykkinä. Sit kun se lopettaa, se lähtee sillai oudosti ja syö yhden perunan, joka sillä on aina pikkutakin taskussa. Ja sit se nousee ilmaan, alkaa siis leijuu. Ja se laulaa jotain ihme joikua ja naiset on ihan transsissa, vaikkei se mikään varsinainen komistus oo ja pituuttakin on alle 170 senttiä, mikä on alle kaikkien niitten rajojen, joilla rotu pidetään puhtaana. Mä rakastan näitä hetkiä, se on kuin kuoris isosta saavista appelsiineja, jotka kattoo sillai moittivasti, mutta kuitenkin ihmistä rakastaen, kun niitä kuorii. Ihminen on appelsiinille rakas. Mua se ei paljon ees huomaa, kerran mä kysyin jotain, kai mä siinä yritin osottaa että mäkin tiedän jotain ja mä kysyin sellasta, johon mä oikeestaan jo tiesin vastauksen. Ja kaikki muutkin ties. Se katto mua sillai silmiä siristäen, että kukas tää on. Ja muut tuhahti halveksivasti. Vittu mä olisin voinu painuu maan rakoon, niin mua hävetti. Poskia poltti ja niinkuin tuli olis palanu mun ohimoiden alla ja mä sain sen jälkeen hirveen hedarin. Mun piti hakee häpeelomaa lääkäriltä, joka inhos mua ainakunse näki mut, se ties, et mä oon häviäjien heimoo ja etmä kuulun vainajien sukulehtoon, ja sielläkin vaan pitämään lehdistä kiinni, et ne pysyis puissa. Eikä ne kumminkaan pysy”