Kukkuvat käet laskettiin levolle ja viltille nostettiin aamuvarhaisella kedolta löydetty, melkein kuoliaaksi jäätynyt aurinko. Minä katsoin ensi kerran tyttöä silmiin, hän oli vasta muuttanut, mennyt naimisiin intiaanin kanssa jossakin Kanadassa au-pairina ollessaan, saanut liudan lihavia lapsia, jättänyt ne, siirtynyt Oregoniin persikanviljelijäksi ja palannut viimein Suomeen, ja hioi nyt viikatteita kirkonkylässä, jossa väitti hänen esi-isänsä kerran olleen kuninkaana. Se oli legendojen  kummallista aikaa, tarinoita oli säilynyt kirjoitettuna kirkonseinissä, ja paljastavia kuvia löytyi kuuleman mukaan kirkon lattian alta hautaholveista, joissa lepäsi menneen ajan mahtimiehiä. Hänen isoisäänsä siellä ei ollut, hänet oli ties mistä syytä hirtetty ja haudattu hautuumaan jumalattomien puolelle, siinä oli nykyisin tunkio. Hänen kuningastarinansa loppui nolosti, eikä mistään oikein käynyt ilmi se, minkä vuoksi hänet oli hirtetty. Sitä kävi joku historioitsija täällä tutkimassa, sellainen yliopiston tutkijareppana, joka ei makrillipurkkia kummempaa ollut elämässään pölyisiltä kirjoiltaan ehtinyt näkemään. Hän majoittui erään lihavan vallasrouvan luo ja liikkui ilkeitä juoruja, jonka mukaan rouva olisi käyttänyt ujoa tutkijaa hyväkseen. Rouvalla oli merkillisiä taipumuksia muutenkin, hänen oli nähty liihottelevan ilkosen alastomana suvisilla niityillä, joku väitti nähneensä hänet puussa keskellä talvea, ulvomassa kilpaa myrskytuulen kanssa. Hänen tyttärensä oli tullut hulluksi ja viety kaupungin hourulaan; hän näki kaikkialla pelkkiä sinisiä ukkoja, joilla oli pään paikalla puhumaton nyrkki.