Museo sijaitsee entisen Itä-Saksan puolella, vähän rajanylityspaikka Checkpoint Charlien jälkeen, alueella, jossa muurista on säilytetty noin 50 metrin pätkä. Se on lähellä pahamaineista Prinz Albert Strassea, jonka 8. korttelissa oli Gestapon päämaja. Kadun nimi muutettiin sodan jälkeen. Päämaja pommitettiin maan tasalle sodan loppuvaiheessa. Rakennuksessa oli kellari, jossa kuulusteltiin ja kidutettiin poliittisia vankeja ja homoseksuaaleja ennen heidän lähettämistään keskitysleirille. Pieni osa kellarin suuta on säilynyt ja kaivettu esiin. Kauhu leijailee yhä täällä kuin kaiken nielevä musta usva.

Terrorin museossa analysoidaan ja perataan natsiajan perintöä saksalaisella pedanttisuudella. Natsien poliittista ohjelmaa ja sen heppoisuutta arvioidaan tylysti. Natsit näyttävät olleen erityisen mieltyneitä nöyryyttämiseen. Epäsopivana aineksena pidetty, esimerkiksi opettaja, joka kielsi oppilailta natsitervehdyksen tai sosialistiksi epäilty, pakotettiin ripustamaan solvauksia sisältävä kyltti kaulaansa ja kulkemaan läpi katujen. Naiset, jotka olivat seurustelleet poliittisten vihollisten kanssa, parturoitiin kaljuksi ja hekin joutuivat samanlaiseen kujanjuoksuun natsien ja heidän kannattajiensa välistä.

Saksalaisten enemmistö kannatti natsien toimia. Monet ilmiantoivat tovereitaan ja perheensä jäseniä epäisänmaallisuudesta. "Epäisänmaallisuus" tarkoitti natsihallinnon vastaisia mielipiteitä. Natsihallinto määritti alemman rodun käsitteen ja rohkaisi siihen kuuluvien eliminoimiseen. Natsit eivät tunnistaneet tekevänsä mitään väärää. Kaikki, mikä oli sallittua, oli oikein. Berliinistä on sodan ajalta salaa otettu valokuva, jossa näkyy vammaisille tarkoitettu ”hoitolaitos”. Sen pitkästä piipusta nousee savu. Insituutin kuvaaminen oli ankarasti kielletty. Ehkä joku ei sittenkään pitänyt aivan kaikkea sopivana. Tai sitten vain pelättiin hyvän idean kopioimista.

Museossa mainitaan myös Potsdamin Neues-gallerian rappiotaiteen osasto, jonne on koottu natsien takavarikoimia tauluja. Rappiotaiteilijoilta kiellettiin aluksi taideopetuksen antaminen, sitten ammatin harjoittaminen ja oman studion pitäminen. Lopuksi heidät lähetettiin keskitysleirille, jonne monet kuolivat. Esimerkki rappiotaiteesta on Franz Marcin”Sinisten hevosten torni”, jota halveksittiin oikein joukolla ja suureen ääneen. Herman Göring tosin hankki kyseisen taulun omaan kokoelmaansa.

 

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.