Meille lapsille kertotaulun opettelu oli vaikeaa. Luokkamme sijaitsi suuren koulurakennuksen valoisimmassa huoneessa, sinne paistoi alati päivä; siellä me kylvimme ihanassa kimalluksessa ja kuuntelimme opetusta. Aurinko häikäisi joskus niin, ettei opettajaa nähnyt silmiään siristämättä tai kädellään varjostamatta. Hän leijui kirkkaudessa ja näytti enemmän jumalan sanasaattajalta kuin opettajalta. Kertotaulu piti osata ulkoa. Siitä järjestettiin lukukauden aikana useita kokeita, joista kaikista piti selvitä. Opettaja esitti kertolaskutehtävän ja valitsi satunnaisesti jonkun vastaamaan. Kun pääsin ulos luokasta eräänä kevätpäivänä, viimeisen kokeen jälkeen, tunsi olevani onnellinen kuin uupunut juoksija. Muut jäivät vielä pinnistelemään luokkaan, kun hiivin pihamaalle ja kuljin pyörteisen tuulen nostamien tomupilvien keskellä hartaana kuin henkien täyttämässä kirkkosalissa. Istuin penkille ja katselin lumoutuneena päivän kilossa hehkuvaa punaista koulurakennusta.