Sinä päivänä sain ensimmäisen ystäväni. Isä oli pukeutunut parhaimpiinsa; hänen paitansa hohti kuin vasta satanut lumi. Äiti seisoi ikkunan ääressä, verhon suojassa, ja kurkki ulos. Sitten hän kiljaisi merkiksi ja isä työnsi minut kiireesti ovesta. Siinä minä seisoin, edessä mäenrinne, jota pitkin veti pulkkaa mahdollinen ensimmäinen ystäväni. Menin hänen luokseen, vaihdoimme tervehdyksen ja allekirjoitimme muutaman ystävyyttä koskevan paperin. Sitten lähdimme kapuamaan mäkeä ylös. Rinne oli pitkä; kesti kauan ennen kuin olimme sen laella. Kotitaloa ei enää näkynyt, oli alkanut tuiskuttaa. Istuin ystäväni taakse pulkkaan ja työnsimme sen liikkeelle. Vauhti kiihtyi. Tuulen ajamana pulkka heittelehti rinteessä puolelta toiselle, mutta me emme pelänneet. Olimme yltä päältä lumisia emmekä nähneet enää mitään. Vauhti oli niin huima, että kun kerran vahingossa hipaisin maata, lapanen kului heti puhki.

Lasku jatkui päivästä toiseen; meistä tuli uutisaihe kautta maan. Viranomaiset alkoivat pohtia, miten pulkkamme saataisiin pysähtymään. Lopulta päädyttiin pudottamaan korkeasta tornista alas ihmisten lahjoittamia tyynyjä ja patjoja. Merkillistä oli, että vaikka niitä heitettiin alas tauotta, vuorokaudet ympäriinsä, tornin juurelle syntynyttä röykkiötä tuskin erotti, niin korkea torni oli.