Ei siinä selittely auttanut. Minun oli kerättävä mattoni ja lähdettävä altaalta. Olin siellä monina vuosina käynyt ja nyt tuli tämä nainen, joka sanoi, ettei minulla muka ollut siihen lupaa. Ei ollutkaan ja tiesin kyllä mistä tällaisen luvan saisi, mutta minulla ei ollut pienintäkään halua lähteä sitä hakemaan. Edessä olisi satojen metrien nöyryyttävä kiipeäminen vaikeakulkuisessa, louhikkoisessa maastossa; päälle päätteeksi saisi vielä tuta kerjäläispoikien raivon ja läpitunkevan kronkkunan. Lupien myöntäjä ei myöskään ollut lähimpiä ystäviäni, olin kyllä hänen lapsuudentoverinsa, mutta hän oli jo kauan suhtautunut minuun viileän torjuvasti. Tarkkaa syytä siihen en tiennyt. Siihen on saattanut vaikuttaa muuan tapaus nuoruusvuosiltamme, jolloin olin hänen perheensä luona kesäjuhlassa. Siellä voitin hänet uimakilpailussa, hänen äitinsä näki poikansa tappion eikä enää koskaan toipunut ennallaan. Hän päätyi lopulta mielisairaalaan, joka oli kauniilla paikalla meren rannalla, eikä palannut sieltä kuin vasta vuosien päästä, aivan luurangoksi laihtuneena. En koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tuossa uintikilpailussa niin tärkeää oli. Mehän emme tehneet muuta kuin polskimme ympyrää uimarenkaan varassa keinotekoisessa laguunissa, jonka hänen isänsä oli suurella vaivalla rakennuttanut. Sitä oli käynyt katsomassa presidenttikin, niin hieno se oli.