Työskentelin opiskeluaikoinani kesätöikseni kaupunginpuutarhurin apulaisena. Hänen ryhmänsä oli melko suuri, sillä kauniissa kaupungissamme totisesti riittää puistoja. Olin apupoikana siementen, istukkaiden ja puiden hankintamatkoilla. Puutarhuri oli suuri idealisti ja itsepäinen mies. Hän ei katsonut sopivaksi käyttää kuljetuksiin moottoriajoneuvoa, joten kuljimme paikasta toiseen hevosella ja rattailla. Matkanteko oli tietysti verkkaista. Vilkasliikenteisillä teillä emme turvallisuussyistä voineet liikkua, joten käytimme paljon aikaa löytääksemme metsistä vanhoja kulkureittejä. Joskus eksyimme. Jouduimme jopa yöpymään metsässä, kun emme pimeän tuloon mennessä olleet löytäneet oikeaa reittiä. No, rattaat olivat valtavat ja niiden suojassa oli turvaisa nukkua. Hevonen laskettiin laiduntamaan metsäniitylle, jossa se söi ruohoa tyytyväisenä. Jos lähellä sattui olemaan metsälampi, puutarhuri kävi siellä aamuvarhain kalassa ja toi tervetullutta vaihtelua aamiaispöytään. Syötyämme lähdimme taas liikkeelle ja uuden päivän innoittamina löysimme kadoksissa olleen reitin yleensä helposti. Pyrimme ostamaan taimia mieluummin pieniltä tiloilta kuin varsinaisilta taimitarhoilta. Monet näistä pientiloista sijaitsivat etäisissä metsissä, jonne ne oli kauan sitten raivattu. Niistä saattoi vielä löytyä kuninkaan tai hänen lähettiläidensä lahjoittamia puita, kun kuninkaallinen seurue oli niillä seuduin joskus liikkunut tarkastusmatkalla. Ne oli yleensä eristetty koristeellisella aitauksella omaksi tarhakseen. Synkän kuusimetsän keskellä tällainen tarha oli kaunis näky. Auringonvalo siivilöityi puiden oksien välistä metsän pohjalle ja loi hämyisän tunnelman. Kuninkaalliset jalopuut kimalsivat kuin kulta ja tuoksuivat ylhäisiltä palatseilta.