Sinisenä pakkasaamuna afrikkalainen sanoo minulle: ”Meillä on huoneessa kylmä. Minä valitin huoltomiehelle, se tuli, kiersi huoneen ja lähti, ei sanonut mitään. Seuraavana päivänä se tuli uudestaan. Sillä oli mukana sellainen härveli, joka mittaa lämpötilat. Se laittoi sen keskelle pöytää ja lähti. Sen jälkeen se ei ole käynyt. Luuleeko se, että sillä mittarilla tulee lämmin? Patteri sen pitäisi korjata”.

 Kuljen omakotitaloalueen läpi. Polttoöljykrääsä haisee. Kaksi rouvaa seisoo talon edessä, toisella on mukanaan koira. ”Juu, nyt ei kuule Irma valiteta, kun vihdoin tuli pakkasta ja lunta. Ihanaa!”.  Katson mietteissäni koiraa. Se on unisen näköinen ja katsoo takaisin, hämmentyy tuijotuksestani ja ottaa varovasti pari askelta taaksepäin. Mutta se on hienotunteinen koira, siksi se ei sano: ”Mitä toi oikein töllää?”.  Kävelen metrolle päin. Kuiva pakkasilma yskittää. Metrossa taas se sama matala romanialainen, jolla on tuuheat kulmakarvat, myy lehteä, jota kukaan ei osta, vaikka siinä kerrotaan, miksi universumi on olemassa. Tai ehkä ketään ei kiinnosta. Romanialainen hymyilee itsekseen ja jää ironisesti kumarrellen pois seuraavalla pysäkillä. Häneen tarttuu laiturilla kiinni kaksi mustaan univormuun pukeutunutta miestä, näen vilaukselta toisen kasvot lippalakin alta. Ne ovat kalanmahanvalkoiset, otsa on täynnä pieniä silmiä. Pari penkkiriviä edessäni istuu tyttö, jolla on puhelin korvallaan. Hän itkee lohduttomasti, kuuntelee hetken ja vollottaa taas.  Näin jatkuu koko matkan ajan. Minun tekisi mieli mennä tytön luo, ottaa puhelin käteen ja huutaa siihen:” Lopeta heti se kiusaaminen”! Mutta jään paikalleni ja panen silmät kiinni.

Torkahdan ja näen unta omakotitalon koirasta, se on käynyt autokoulun ja ajaa kesällä uimarannan bussia. Sellaista, joka kiertää poukamalta toiselle, ottaa kyytiin väkeä ja päästää pois. Koiralla on oikea ajurinlakki päässään ja se pyörittää tyynesti suurta rattia ja töräyttää välillä torvea. Minä olen kyydissä. Olen opetellut soittamaan säkkipilliä. Soittamista olen harjoitellut kirjasesta, jonka nimi on ”Säkkipillillä vaivatta”. Ei se kyllä ihan vaivatonta ole. Kuin puhaltaisi ilmaa täynnä vettä olevaan nahkasäkkiin. Mutta ääni siitä kumminkin tulee. Bussi matelee pitkin rantabulevardia, rannalta kuuluu iloisia kirkaisuja, meri kohisee, bussissa tuoksuu paljas kesäiho ja päärynälimonadi. Minä soitan säkkipillillä Loch Lomondia. Koira alkaa hyräillä mukana ajaessaan: “Ye´ll tak´ the high road and I´ll tak´ the low road and I´ll be in Scotland afore ye”. Koira, joka on hyvin viisas, tietää, että se laulu ei ole mikään turistirenkutus, vaan kertoo kahdesta veljeksestä, jotka palaavat kotiseudulleen sodasta, toinen jalkaisin ja toinen arkussa. Koiran ääni sortuu ja se purskahtaa itkuun. Se muistelee omaa veljeään, joka kuoli liikenneonnettomuudessa.

Herään. Puhelintytön itku on voimistunut, nyt hän suorastaan ulisee ja hakkaa istuinta pienellä nyrkillään. Tumma huivipäinen tyttö menee hänen luokseen ja panee käden suojelevasti hänen ympärilleen. Jään pois metrosta ja ahtaudun rullaportaisiin. Taas yksi tyhjä päivä alkamassa.