Joskus tulee miettineeksi, kuinka paljon sitä harhauttaa itseään elämänsä aikana. Jotkut lapsena koetut vastoinkäymiset, kolhut ja epäonnistumiset voivat vaikuttaa vahvasti käyttäytymiseen ja muokata sitä. Kun aikaa kuluu, ei enää muista perimmäisiä syitä tiettyihin vihamielisyyden tunteisiin tai pelkotiloihin. Mieli alkaa naamioida itseään. Saattaa olla, että kirjallisuudesta omaksutaan rooleja, joita ruvetaan toteuttamaan tai halutaan matkia jonkun ihaillun henkilön erinäisiä käytöstapoja. Lopulta ne omaksutaan niin syvästi, että lainattua ei enää erota alkuperäisestä. Tällaisia asioita pohdiskelin erään koiran kanssa, kun olimme kävelyllä metsäautotiellä. Tie oli paikoin lammikoiden peittämä ja johonkin oli myrskyssä kaatunut puu, joten aikaa kuluu paljon esteiden väistelemiseen. Koira seurasi liikkeitäni tarkasti; erityisen paljon se ilahtui, jos se huomasi minun siirtyvän tieltä metsän puolelle. Totesimme naurahtaen vanhan sanonnan ”Tie on raja” paikkansa pitävyyden. Metsän kangassalissa tunnelma muuttuu heti, siellä on osana jotakin erillistä maailmaa tai todellisuutta. Tie on vaaravyöhyke, se vie aina jonnekin, mikä on epämiellyttävää. Siinä on valmis reitti, jonka joku tuntematon on suunnitellut. Metsässä tarpoessaan sen sijaan saa osallistua itse kaiken suunnitteluun. Juuri sen takia koirakin piti enemmän metsästä. Kaikista juurakoista, liukkaista lehdistä ja puunrungoista piittaamatta säntäsimme juoksuun. Halusimme juosta niin pitkään, että metsä loppuisi, siihen syntyisi meri, alati laulava meri. Siihen voisi jäädä ja odottaa kauan kaivattua laivaa, joka saapuisi ja veisi pois, uusiin seikkailuihin, parempiin maailmoihin.