Keskipäivän aikaan magneettinen myrsky yllättää juuri kahvitauolla. Tomusta ja pilvien riekaleista muodostuneet pyörrepatsaat tanssivat ilkkuen raivoisaa balettia tunturin laella. Otan rinteestä käteeni valkean kiven; se on aivan kuuma. Maisema alkaa vääristyä. Kaukana liikkuvat kaksi vaeltajaa näyttävät kulkevan ylösalaisin.
Kun erkanee hetkeksi hälisevästä joukosta, yllättyy täydellisestä rauhasta ja hiljaisuudesta. Kiviin ilmestyy kasvoja ja ne alkavat puhua. Illalla ennen nukkumaanmenoa käymme putouksella. Sen jylisevän vesiesiripun taakse on viety viehättävä pieni naispatsas, putouksen jumala.
Putoukselta palatessa etsimme vielä unisin askelin joesta seuraavan päivän ylityskohdan.
Tunturinrinteen nurminiityt ovat maahisten hautapaaseja tulvillaan. Haudoilla on kukkia: lemmikkejä, sinirikkoja, hanhikkeja, katkeroita ja kohokkeja. Maahisylimysten haudoilla on muhkeat, etelään katsovat paadet. Maahiset eivät kuole, elleivät itse halua.    
Vuoren huippu on tasainen kenttä. Sen pohjoispäässä on muistomerkki. Täällä joutui lyödyksi Marsin tiedusteluosasto, joka lähtiessään jätti muistopaaden täynnä käsittämätöntä, pimeässä hohtavaa kirjoitusta.
Illalla vierailemme stugalla. Sitä isännöi “upväärdi”, vanha nainen, jolla on kaula pitkä kuin kirahvilla. Hän asuu omassa pikku talossaan stugan lähellä ja kurkottaa välillä vaellusreitille katsoakseen, onko vieraita tulossa. Pitkän kaulansa ansiosta hän näkee kauas, ja jos joku on tulossa, hän ehtii hyvissä ajoin panna saunan lämpiämään.
Tällaiseen stugaan olisi mieluisaa tulla yksinäisen vaelluksen päätteeksi. Ketään muita vieraita ei olisi, ulkona pelkkää autiutta ja luonnon hiljaisuutta. Voisi ruokailla illan tullen rauhassa, tähyillä vielä nummelle ja asettua sitten levolle, nukkua iankaikkiseen uneen.