Minä harrastin ennen muinoin hiihtelyä mummoni kanssa, silloin kun olimme maalla. Siellä on talvisin aina paljon lunta ja voi kuinka hurmaavan lumisia olivatkaan nuo metsät! Saattoi ihan tuntea, kuinka ne kutsuivat puoleensa. Mummo otti mukaan retkellemme aina naapurin koiran. Se oli suuren maalaistalon vahti ja joutui vartioimaan kanoja päivät pitkät, niin että siitä oli aina hyvin hauskaa, kun se pääsi kerallamme metsään ja se sen sanoikin meille monta kertaa. Kanat olivat typeriä sen mielestä. Kerran muistan meille metsässä mummon kanssa tulleen pientä kinaa. Minä olin näkevinäni jonkin värikkään vilahtavan puussa ja sanoin mummolle, että siellä oli papukaija. Mummo rupesi nauramaan ja sanoi, ettei täällä elänyt papukaijoja ja ei nyt ainakaan talvella. Mutta kun vain intin, palasimme lopulta latua myöten takaisin sen puun luo, jossa vilahduksen näin. Paljastui, että latvaan oli tarttunut värikäs liina, joka hulmusi tuulenvireessä. Ihmettelimme yhdessä, kenen noin kaunis liina voisi olla, sillä lähiseudulla ei asunut ketään, jolla tuollaisia liinoja oli, eikä ainakaan nuoria naisia. Jatkoimme hiihtämistä mietteissämme. Pian asia kuitenkin unohtui, kun pääsimme metsän sydämeen, alavaan maastoon, korpikuusikkoon, jossa oli aina hämärää. Puut näyttivät juhlallisilta, kun ne tuulessa huojuivat ja lumi varisi niistä alas, kuin kevein sydämin päälle puettu vaate.